Kadonnutta intohimoa etsimässä

Kesäkuun lopussa irtisanouduin yli 22 vuotta kestäneen työsuhteen jälkeen. Tarkemmin sanottuna työsuhde kesti 22 vuotta 4 kuukautta 2 viikkoa ja yhden päivän – mutta kuka näitä nyt laskee. 

Heinäkuun vietin vielä ihan tavallista palkansaajan kesälomaa. Tai tavallista ja tavallista. Itse asiassa loma oli suorastaan poikkeuksellinen, sillä vietin ihan oikeaa lomaa. Ehkäpä ensimmäistä kertaa 22 vuoteen en tarkistanut lomalla työsähköpostejani enkä tehnyt mitään muutakaan töihin liittyvää. 

Elokuussa koitti vapaus, jota olin odottanut innostuneena, mutta ehkä myös vähän epävarmana. Kuka minä olisin ilman työpaikkaani? Ilman palavereja, teamseja ja zoomeja, ilman tukkoista sähköpostilaatikkoa ja pikaviestejä? Ilman työyhteisöä, edes etänä? Ilman suunnitelmia ja uusia suunnitelmia ja vielä uusia suunnitelmia, että homma saadaan toimimaan? Miltä tuntuisi, kun kukaan ei tarvitsisi ja pyytäisi apua tai kysyisi neuvoa? 

Uutta oppimassa 

Huomasin pian, että työkavereita kaipaan, vanhoja hommiani en. Työasioista tyhjentyneeseen pääkoppaan on vapautunut valtavasti tilaa uusille ideoille ja innolle oppia uutta ja kehittyä. Olen ehtinyt perehtyä yrityksen perustamiseen, sukeltaa syvemmälle digipedagogiikan syövereihin, yhä enemmän innostua käänteisestä oppimisesta ja jopa rauhoittua kuuntelemaan Esa Saarisen luentoja youtubesta. 

Milloin viimeksi tunsin samanlaista innostusta? No, sehän taisi olla vuoden 2020 maaliskuussa, kun kotoutumiskoulutuksissa siirryttiin lähiopetuksesta etään ilman varoitus- ja valmistautumisaikaa. Itselleni osui tuolle ensimmäiselle etäviikolle jalkaleikkaus, jonka jälkeen olisin saanut sairauslomaa hövelisti peräti seitsemän viikkoa. Pari päivää leikkauksen jälkeen olin kuitenkin taas hommissa ja hyvä niin. Näin pääsin alusta lähtien mukaan muutokseen, joka pakotti työyhteisön yhdessä kehittämään uusia toimivia pedagogisia käytänteitä ja ottamaan haltuun uusia digitaalisia välineitä. 

Vaikka työpäivät venyivät uutta oppiessa ja ihmetellessä pitkiksi ja oman osaamisen rajat tulivat vastaan moneen kertaan, innostus oli suurta ja onnistumiset mahtavia. Me opettajat emme jääneet odottamaan ohjeita ylhäältä, vaan aloimme toimia uusin tavoin, joita kehittelimme ja testailimme yhdessä. Toki tästä tuli sitten myös pyyhkeitä, kuinkas muuten.

Innostus kuitenkin hiipui vähitellen ja muuttui väsymykseksi. Omassa työpaikassani, kuten kuulemani mukaan monessa muussakin paikassa, alkoi aika pian uusi korona-arki, jossa keskityttiin tässä uudessa todellisuudessa pärjäämiseen, ei suinkaan parhaan mahdollisen uuden todellisuuden toteuttamiseen. Omatkin ideani ja ehdotukseni katosivat salaperäisesti kehitysehdotusten mustaan aukkoon ja ne vaiettiin kuoliaiksi. Energiabuusti uuden oppimisesta ja työyhteisön yhteisestä kehittämisestä jäi lyhytaikaiseksi. 

Asiantuntijasta ja kehittäjästä jokapaikanhöyläksi 

Työssä kehittyminen ja yhdessä kehittäminen ovat aina olleet minua eteenpäin vieviä voimia. Varsinkin uran alkuvuosina innostus oli suurta, eikä työtunteja laskettu, kun työkavereiden kanssa toteutettiin toinen toistaan hullumpia ideoita oppimisen edistämiseksi. 

Kuin varkain työvuosien varrella kehittäminen, kehittyminen ja ihan se oma perustyö eli opettaminen ajautuivat kuitenkin sivurooliin ja työpäivät täyttyivät kaikenlaisesta muusta muka tärkeästä: selvitystä sinne, suunnitelmaa tänne, palaveria toisensa perään. Näinhän on käynyt monelle muullekin: aloitetaan rakkaudesta opettamiseen, mutta jotenkin joudutaan kokonaan tai lähes kokonaan pois sieltä luokkahuoneesta. Jotkut – kuten minä –yrittävät jarrutella ja kieltäytyvät itsepäisesti kaikista pomon pesteistä, minkä seurauksena tarjolla on sitten vieläkin hankalampi rakonen työyhteisössä: sinulla on kosolti vastuuta ja velvoitteita, mutta ei minkäänlaista vapautta tai valtaa. 

Fantastista suomea, flippausta ja vaikka mitä 

Aikani kipuilin, tuunasin työtäni ja lyhensin työviikkoa, mutta lopulta tuli kuitenkin tunne, että eiköhän se ollut siinä. Ainakin vähäksi aikaa. Rakkaudesta lajiin syntyi tämä vaatimattomasti nimeämäni yhden naisen yritys Fantastic Finnish – Suurenmoista suomea. Aloitan tarjoamalla yksityisopetusta yksityishenkilöille ja yritysten työntekijöille. 

Pienin askelin yrittäjänä lähden liikkeelle, sillä Helao tarjosi minulle ystävällisesti syyslukukaudeksi osa-aikaisen suojatyöpaikan, jossa pääsen vihdoin viimein soveltamaan myös jo muutaman vuoden mielessä muhinutta käänteisen oppimisen metodia – eli oppimaan taas uutta. 

Olen myös tavattoman innostunut tästä omasta blogista ja mahdollisuudesta vihdoinkin kirjoittaa kaikenlaisista suomen kielen oppimiseen ja opetukseen liittyvistä asioista ilman, että täytyy taiteilla kieli keskellä suuta, ettei vain sano mitään, mistä työnantaja älähtäisi. 

Opetuspäivän päätteeksi haluaisin usein huutaa opiskelijoille: ”Voi, älkää vielä menkö, minulla olisi vielä niin paljon opetettavaa”. Samaan tapaan päätän tämän ensimmäisen kirjoituksen. Rakkaat lukijat, pysykää kanavalla. Minulla on vielä niin paljon sanottavaa.