Ajatuksia arvioinnista

”No, onneksi teidän ei tarvitse arvioida, kun te opetatte aikuisia”, totesi erään opettajille suunnatun koulutuksen vetäjä taannoin, kun olin kertonut, että mielestäni etäopetuksessa kaikkein haasteellisinta on ollut oppimisen ja osaamisen arviointi. Mitä mitä??? Ei tarvitse arvioida? Kyllä, tämä kouluttaja oli ihan pätevä kieltenopettaja ja vieläpä suhteellisen nuori sellainen. Ihanko oikeasti meillä on vielä opettajia, jotka ajattelevat, että arviointi on vain arvosanojen antamista? Tiedän, että laiva nimeltä koulu kääntyy hitaasti, mutta ettäkö näin hitaasti?

Nopea vilkaisu perusopetuksen, lukion ja kotoutumiskoulutuksen opseihin kertoo, että opetussuunnitelmia ei ainakaan voi syyttää. Niissä summatiivisen arvioinnin rinnalla korostuu formatiivinen arviointi ja se, että arvioinnin ensisijainen tarkoitus on tukea oppimista. Käsitteet summatiivinen ja formatiivinen ovat näköjään taas tulleet takaisin. Kävin ala-asteeni 1970-luvulla normaalikoulussa, jossa oltiin (olevinaan) himpun verran tavallisia kouluja edistyksellisempiä ja niinpä meille oppilaillekin puhuttiin formatiivisista ja summatiivisista kokeista. Itse hahmotin asian silloin niin, että formatiivinen koe oli sininen ja haisi ihanalta (niin, miltähän spriimonistuskoneella kopioitu paperi haisee!) ja summatiivinen koepaperi tuli isosta valokopiokoneesta eikä haissut miltään. Nyt olen touhunnut arviointiasioiden kanssa jo parin vuosikymmenen ajan ja näkemykseni formatiivisesta ja summatiivisesta arvioinnista on noista ajoista jonkin verran syventynyt ja monipuolistunut.

Opetus vai arviointi? Molemmat!

Kehtaan jossain yhteyksissä nimittää itseäni jopa arvioinnin asiantuntijaksi – toki omalla kapealla sarallani. Sen verran paljon ovat työurani aikana käymäni koulutukset ja työtehtäväni painottuneet arvioinnin puolelle. Tosin melko pitkään itsekin vähän hämmästelin, että miten ihmeessä aina ajaudun näihin arviointijuttuihin, vaikka oikeasti tykkään kaikkein eniten opettamisesta. Kunnes lamppu syttyi ja ymmärsin yhteyden: tykkään opettaa, koska tykkään siitä, että opiskelijat oppivat. Ja sehän ei olisi mahdollista ilman arviointia. Arviointi on, kuten joku minua viisaampi on sanonut, opetuksen renki.

Olen innostunut nimenomaan jatkuvasta arvioinnista, oppimista tukevasta arvioinnista, oppimisen aikaisesta arvioinnista, formatiivisesta arvioinnista – rakkaalla lapsella on monta nimeä. Aikani yritin erilaisten lähteiden avulla näitä käsitteitä tarkemmin määritellä ja eritellä, mutta huomasin, että eri lähteissä määritelmät olivat ristiriitaisia keskenään. Itse puhun kaikkein mieluiten oppimista tukevasta arvioinnista, koska nimityksessä tulee esiin kaikkein keskeisin asia: arviointi on oppijaa varten ja arvioinnin ensisijainen tehtävä on edistää oppimista.

Epäselvät määritelmät, kirjavat toteutukset

Tiedän, että kaikkien opettajien sydän ei syki yhtä kiihkeästi arvioinnille – nimenomaan jatkuvalle arvioinnille – kuin omani, ja ymmärrän sen. Jossain vaiheessa jatkuvan arvioinnin puolesta ruvettiin toden teolla lyömään rumpua opseissa ja pedagogisessa keskustelussa. Edellytettiin lisää jatkuvaa arviointia ja jatkuvaa palautetta, mutta tämä tapahtui – ja tapahtuu – usein määrittelemättä selvästi, mitä jatkuvalla arvioinnilla tarkoitetaan. Saati sitten, että tarjottaisiin opettajille konkreettisesti jotain kättä pidempää arvioinnin toteuttamiseen. En tiedä, kumman edessä opettaja huokaisee syvempään: 1) opsin, jossa arviointi kuitataan lauseella ”Arviointi on jatkuvaa” vai 2) opsin, jossa arviointikappaleessa vilisee sellaisia sanoja kuin ”minäpystyvyys” ja ”kulttuurisen ja kielellisen moninaisuuden tavoitealueeseen kytketty osaaminen”. Molempiin olen tämän syksyn aika törmännyt.

Ylipäätään opetussuunnitelmille on ominaista, että niissä kuvaillaan kyllä oppimisen tavoitteet ja arviointikriteerit, mutta päätökset arviointitavoista ja painotuksista jäävät kouluille, käytännössä usein yksittäisille opettajille. On tietenkin hienoa, että suomalaisella opettajalla on valtaa, vastuuta ja vapautta toteuttaa arviointia parhaaksi katsomallaan tavalla, mutta samalla tämä jättää opettajan kovin yksin ison ammatillisen haasteen edessä ja lisää työn kuormitusta. Ja jatkuvan arvioinnin kun pitäisi olla päinvastoin se hieno juttu, jonka ansiosta opettaja kokee entistä useammin onnistumisia työssään ja opiskelija puolestaan uskoo omaan kyvykkyyteensä oppia. Ja bonuksena: jonka ansiosta loppuarvioinnin eli summatiivisen arvioinnin tulos ei aiheuta sen enempää opettajalle kuin opiskelijallekaan yllätyksiä eikä ylimääräistä sydämentykytystä.

Jaksetaan jauhaa

”Miten ne suomenopettajat jaksavat aina siitä arvioinnista jauhaa”, puuskahti eräskin esihenkilö, kun opettajakunnassa oli noussut toive saada lisää koulutusta arviointiin liittyen. Minusta jokaisen esihenkilön pitäisi olla ikionnellinen, jos opettajat jaksavat jauhaa arvioinnista. Sehän kertoo siitä, että meitä opettajia kiinnostaa, miten hyvin työssämme onnistumme eli oppivatko opiskelijat – ja mitä he oppivat. Jos emme arvioi, tiedämme vain mitä olemme opettaneet – ja sehän ei todellakaan ole sama asia kuin mitä on opittu. Vain opiskelija tietää, mitä hän on oppinut ja se tieto meidän on ongittava esiin. Kuten suuri idolini Gordon Stobart (googlatkaa herra, jos ette tunne) totesi: opettajan on käännettävä huomio pois itsestään ja omista touhuistaan kohti opiskelijaa ja oppimista. Kuulostaa itsestään selvältä. Voin tunnustaa, että ei ainakaan minulle ollut opettajataipaleeni ensimmäisinä vuosina. Eikä se aina helppoa ole vieläkään.

Arviointi ei ole helppo laji. Itse koen olevani vasta oppimassa – en ole mikään suuri asiantuntija, mutta syvästi arviointiuskovainen. Olen pitänyt useita koulutuksia opettajille aiheesta jatkuva arviointi, enkä voi muuta kuin ihmetellä, miten olenkin välttynyt mätien tomaattien heittelyltä. Olen koulutuksissani toistellut kuin papukaija sitä, mitä itse puolestani olen koulutuksissa oppinut ja aiheesta lukenut eli olen julistanut, kuinka opettajien tulee ”siirtyä vahvan kontrollin ja mittaamisen kulttuurista oppimisen kehittämisen ja tukemisen kulttuuriin” ja toteuttaa opetuksessaan ”arviointia, joka selittää oppimisen tavoitteita, haastaa oppijaa asettamaan omia henkilökohtaisia tavoitteita ja auttaa oppijaa ymmärtämään, mitä hän osaa nyt ja miten hän voisi kehittää osaamistaan kohti asettamiaan tavoitteita”. (Lainaukset suoraan koulutusmatskuistani.)

Allekirjoitan kyllä kaiken edellä sanotun. Hienoja juttuja. Mutta pitäisi kouluttajan kai myös pystyä kertomaan, miten tämä kaikki tehdään. Tietenkin olen sitäkin puolta yrittänyt valottaa parhaani mukaan, mutta tuskin riittävästi. Ja jos joku tulisi luokkahuoneeseeni yllätyskäynnille, voisi hän todellakin kyseenalaistaa sen, elänkö niin kuin saarnaan.

Arvioinnin kehittämiseen tarvittaisiin mielestäni samanlaista opettajien välistä pedagogista keskustelua ja jakamista, mitä opetusmateriaalien ja – menetelmien kohdalla jo aika kivasti tapahtuu. On ihan tavallista kysellä kollegalta tai someryhmässä, mistä löytyisi hyvää materiaalia johonkin tiettyyn teemaan tai mikä olisi opiskelijoita motivoiva tapa opiskella vaikkapa joku rakennejuttu. Samalla tavalla voisimme jakaa keskenämme hyviä materiaaleja ja menetelmiä sen selvittämiseen, mitä opetuksestamme on mennyt perille eli arviointiin. Olen kovin tykästynyt toteamukseen, jonka olen napannut Katriina Rapatin esityksestä ”Dialogisuus kielessä ja opetuksessa” (S2 -kehittämispäivät 5.10.2020): ”Kollektiivinen älykkyys on enemmän kuin ryhmän jäsenten tiedot yhteensä – yhdessä saadaan aikaiseksi monipuolisempi ja vivahteikkaampi käsitys asioista”.

Itse ainakin aion jatkaa täällä blogin puolella arvioinnista kirjoittamista. Seuraavalla kerralla luvassa ehkä jotain konkreettisempaa kamaa. Ja sitten on vielä se palaute, jota ilman arviointi ei formatiivista arviointia edes ole.  Palautteen antaminen ja palautteen vastaanottaminen – siinäpä haastetta meille kaikille.