Mihin menet kotoutumiskoulutus?
Hesarin mielipideosastolla oli tammikuussa (17.1.2022) lyhyehkö teksti otsikoituna ”Kotoutumiskoulutus on annettava lähiopetuksena”. Kirjoittajien (Vantaan maahanmuuttajapalveluiden Ilona Korhonen ja Minna Tuovinen) huoli kohdistuu luku- ja kirjoitustaidon koulutusta tarvitsevien pitkiin odotusaikoihin ja aloituspaikkojen vähäisyyteen sekä siihen, miten kotoutujille suunnattujen koulutusten järjestäminen etäopetuksena on vaikuttanut pakolaistaustaisen asiakaskunnan hyvinvointiin esimerkiksi lisäämällä yksinäisyyttä ja masentuneisuutta.
Nämä molemmat ovat asioita, jotka ansaitsevat huomiota, mutta niiden(kään) perusteella on vaikea ymmärtää vaatimusta: ”Katsomme, että kotoutumiskoulutus, aina kuin suinkin mahdollista, on syytä toteuttaa lähiopetuksena”. Tässä taas niputetaan kaikki kotoutumiskoulutus yhdeksi klimpiksi, jota pyritään ulkoapäin ohjaamaan tutulla, mutta huonoksi havaitulla reseptillä: kaikille kaikille samaa samaa samaa.
Korhosen ja Tuovisen kirjoitus ei kirvoittanut vastineita, ei edes kommentteja netti-Hesarin puolella. Ylipäätään kotoutumiskoulutus ei ole kovin mediaseksikäs aihe. Joskus harvoin koto ylittää uutiskynnyksen, kun joku mielestään väärin kohdeltu opiskelija kertoo, että koulutus oli huono / opettaja oli huono / kaikki oli huonoa – tai tilastojen perusteella julistetaan, että kotoutumiskoulutus on täysin epäonnistunut. Eikä ihme, etteivät toimittajien harvat jutut kotosta oikein vakuuta, kun alalla työskentelevienkin taholta kuulee kaikenlaista. Ei ole kovin pitkä aika siitä, kun S2-opettajien ryhmässä joku kirjoitti, että olisi muuten hyvä idea opettaa kotoutumiskoulutuksessa myös yhteiskuntatietoa ja työelämätaitoja. Ihanko oikeasti joku vielä pitää kotoa pelkkänä kielikurssina? Ja linkkarista luin taannoin, kun erään ison palveluntarjoajan pääjehu kehua retosteli, kuinka heiltä siirrytään työelämään jo 3 kk kotoilun jälkeen. Ihanko oikeasti joku pitää kotoa pelkkänä työllistämiskurssina?
Osaatko pelata kotoa?
Kotoutumiskoulutus on kummajainen koulutusten joukossa. Onko se edes koulutusta? Vai onko se vain työvoimapoliittinen toimenpide? Yli 20 vuotta kotossa lusineena voin todeta, että se on systeeminä niin vinksallaan, että myös toteuttajien täytyy oppia olemaan vähän vinksallaan ja pelaamaan kotoa. Pitkään luulin hallitsevani pelin hengen. Omalla kohdallani kuitenkin kamelin selän katkaisi lopullisesti se, miten kotoutumiskoulutuksen järjestäjille annetaan kilpailutus toisensa jälkeen entistä ahtaammat raamit toteuttaa koulutusta. Opettajalle ei jää juurikaan mahdollisuuksia toteuttaa sellaista opetusta, johon itse uskoo. Ja nyt ei ole kyse ainoastaan rahasta, vaan siitä vielä tärkeämmästä: pedagogisesta vapaudesta.
Ristiriitainen tunne voimistui entisestään, kun pääsin Opetushallituksen nimittämään asiantuntijaryhmään kirjoittamaan uusia kotoutumiskoulutuksen perusteita. Kokeneet alan ihmiset yhdessä kehittämässä parasta mahdollista opetussuunnitelmaa – ja samaan aikaan takaraivossa nakuttava vahva epäilys siitä, että suurin osa jää hurskaiksi toiveiksi ja sanahelinäksi toteutussuunnitelmissa. Koska niitä toteutussuunnitelmia eivät opettajat todellisuudessa pääse toteuttamaan.
Viimeisimmässä koton kilpailutuksessa, johon olen itse ollut jotain tuhertamassa (taisi olla syksy 2020 Uusimaa) toteutussuunnitelma oli kyllä pakollinen osanen, mutta sitä ei edes pisteytetty. Elyllä oli (on?) sellainen kummallinen käsitys osaamisesta ja ammattitaidosta, että se on yksilön, eikä suinkaan työyhteisön omaisuutta. Pääopettajilta ja avainhenkilöiltä sun muilta vaaditaan kyllä, että on paperia näyttää siitä ja tästä. Sen sijaan laatupisteissä ainakin tällä kertaa jätettiin täysin huomioimatta se, miten koulutusta käytännössä toteutetaan.
Kunhan opettaja uutterasti opettaa, opiskelija oppivat kyllä (?)
Kotoutumiskoulutuksen hankinnoista vastaavien ELYjen ja muiden koulutuksenjärjestäjien kanssa ”yhteistyötä” tekevien viranomaisten on syytä päivittää oppimis- ja kielenopetuskäsityksensä 2000-luvulle, jos murto-osakaan uuden opsin kirjauksista halutaan toteuttaa. Uuden Opsin luonnoksesta poimin esimerkiksi seuraavat, mielestäni erinomaiset linjaukset: ”Vahvistetaan opiskelijoiden yksilöllisten lähtökohtien ja tavoitteiden huomioimista.”, ”Opiskelijoiden kyky opiskella itsenäisesti vaihtelee ja että he tarvitsevat eri tavoin opettajaa opiskelunsa ohjaajana.”, ”Oppimisympäristön tulee myös antaa tilaisuuksia kokeilla ja löytää omalle oppimistyylilleen sopivia työskentelymuotoja.” ja ”Opiskelijaa ohjataan oppimaan itselleen parhaiten soveltuvalla tavalla.” Aika rankassa ristiriidassa näiden kanssa ovat ELYn vaatimukset ”opettajajohtoisesta opetuksesta, jossa kaikki tekevät samaan aikaan samoja asioita ja etenevät samaan tahtiin” ja etäopetusaikana esitetty vaatimus: ”kaikkien tulee olla yhteisellä alustalla tekemässä yhteistä tehtävää”. Ja kyllä, ikävä kyllä nämä sitaatit eivät ole minkään sortin mustaa huumoria, vaan suoria lainauksia ELYn lähettämästä selvityspyynnöstä kesäkuussa anno Domini 2021.
Kotoutumiskoulutuksissa ylin päätäntävalta on koulutuksen hankkijalla eli ELYllä. Taisi olla vuonna 2015, kun koton kilpailutuksessa (laatu 25 %, hinta 75 %) kentälle rynni uusia toimijoita, joista joidenkin touhuista syntyi sitten valitusten vyöry te-toimistoihin. Ja ELY päätti tehostaa valvontaa. Oikein kunnolla. Eli armeijameininki: yksi tai kaksi töppää ja kaikki kärsii.
Muualla työelämässä luottamus on nykyään kovassa kurssissa. Luottamus siihen, että ammattilaiset haluavat tehdä oman työnsä parhaalla mahdollisella tavalla. Luottamus työntekijöihin on kuulemma monen menestyneen yrityksen supervoima. ELYn perusoletuksena on viime vuosina tuntunut sen sijaan olevan, että ellei koulutuksenjärjestäjän toimintaa herkeämättä valvota ja vaadita jatkuvasti kaikenlaisia selontekoja, kotoutumiskoulutuksessa eletään kuin pellossa – luokkiin yritetään muiluttaa epäpätevää opetushenkilökuntaa, opettajat sen kun sluibaavat ja opiskelijat liehuvat kuka missäkin. Toki tiedän – ihan jo omasta kokemuksestanikin – että on myös niitä viranomaisia, joiden kanssa voi tehdä sujuvasti yhteistyötä ilman lainausmerkkejä sanan yhteistyö ympärillä.
Mitä pätevämmät opettajat, sitä vähemmän pedagogista vapautta?
Mutta systeemi mahdollistaa ikävä kyllä myös sellaiset tyypit, jotka uhkailevat sakoilla ja tosissaan tivaavat, miksi etäaikana kaikille yhteistä opetusta on joskus ”toteutettu 180 minuuttia päivässä sovitun 225 minuutin sijaan”. Tällaiset kyselyt oppilaitosten ja opettajien venyessä koronan kynsissä äärirajoilleen saavat epäilemään, että ELYltä on jotenkin jäänyt huomaamatta, että koko maailmassa on eletty poikkeusaikaa, mikä osaltaan on edellyttänyt vanhasta tutusta poikkeamista monella alalla. Se, palveleeko etäopetuksessa tällainen yhteensä 225 minuuttia kestävä koko ryhmälle yhteinen kontaktiopetus parhaalla mahdollisella tavalla oppimista, riippuu hyvin paljon ryhmän opiskelijoista, heidän elämäntilanteestaan ja erityisesti heidän opiskeluvälineistään. (Tai ollaanko ihan rehellisiä: eihän se palvele ketään!)
Voisiko luottaa opettajan ammattitaitoon ja siihen, että kullakin opettajalla on paras tieto siitä, minkälainen opetuspäivä parhaiten ryhmän opiskelijoiden oppimista edistää? Opettajien pätevyysvaatimukset ovat ainakin pääkaupunkiseutujen kotoissa erittäin kovat. Kotossa on varmaan tällä hetkellä historian pätevimmät opettajat, mutta samaan aikaan näille päteville opettajille annetaan vähemmän pedagogista vapautta kuin koskaan aikaisemmin.
Ai, mikä pandemia?
ELYn tapa sulkea silmänsä maailmanlaajuiselta pandemialta ja sen mukanaan tuomilta oppimiseen vaikuttavilta ulkoisilta tekijöiltä ei ole kestävää koulutusta, eikä ole linjassa muualla yhteiskunnassamme koulutuksen alalla tehtyjen havaintojen ja toimenpiteiden kanssa. On vaikea osallistua Zoom-opetukseen, kun pieni lapsi itkee huomiota, koululainen tarvitsee apua tai joku perheestä on sairastunut ja huoli on iso. Korona ei kurittanut samalla tavalla kaikkia – tiedämme, että maahanmuuttajat ovat kärsineet monella tapaa erityisen paljon koronasta. Viisas pedagogi osaakin antaa opiskelijalle joustavia tapoja edistyä opinnoissaan. Jos siis viisas pedagogi saisi toteuttaa viisasta pedagogiikkaansa.
”Pelolla johtaminen on perseestä”, julistetaan jo T-paitoja myöten. ELYstä sen sijaan tulee suorastaan huvittavalta kuulostava uhkaus: ”ELY-keskus voi lisäksi selvittää toteutunutta lähiopetuksen määrää olemalla yhteydessä koulutusten opiskelijoihin.” Huimaa, että välillä ihan kysyttäisiin jotain koulutuksen päähenkilöiltä eli opiskelijoilta! Tervetuloa kyselemään (tai siis tervemenoa, minähän olen jo koto-ope evp). Opiskelijoilta voisi kysyä esimerkiksi: ”Koetko, että opetus on ollut motivoivaa ja innostavaa ja sinun tasollesi sopivaa? Oletko saanut opettajalta tarvitsemaasi tukea oppimisen ongelmiin? Koetko, että oppimistasi ja opiskelutuloksiasi on arvioitu oikeudenmukaisesti? Oletko saanut ymmärrettävää, kannustavaa ja oppimistasi edistävää palautetta koulutuksen aikana? Ovatko opiskelutaitosi parantuneet koulutuksen aikana? Koetko suomen kielen taitosi parantuneen koulutuksen aikana? Mitkä seikat ovat eniten edistäneet oppimistasi? Minkälaiset harjoitukset ja työskentelytavat koet innostaviksi ja hyödyllisiksi? Oletko kokenut oppimistilanteet stressittömiksi? Oletko saanut riittävästi aikaa opitun omaksumiseen? Onko sinulla tarvittavat kyvyt ja motivaatio jatkaa suomen kielen oppimista?”
Suutari pysyköön lestissään – ainakin tiettyyn rajaan asti. Opettajat ovat opettamisen ja oppimisen ammattilaisia, ja Elyssä taas on muunlaista asiantuntemusta. Yhteistyö lähtee toisen ammattitaidon arvostamisesta ja keskinäisestä kunnioituksesta – ja myös sen tunnistamisesta, milloin oma asiantuntemus ei riitä. Uuden opsin kommenteista luin jonkun Elyn pohdintaa opiskelijan mahdollisuuksista kerrata osa kotokoulutuksesta: ”Keskeistä on, määritteleekö kertaamistarpeen kotoutumiskoulutukseen ohjaava viranomainen vai koulutuksenjärjestäjä.” Millä ihmeen lihaksilla viranomainen kertaamistarpeen määrittelisi? Jos ei kertaamistarpeen määritteleminen ole opettajan (siis koulutuksenjärjestäjän) heiniä, niin mikä sitten!? Onneksi Elyn pohdinta jatkui: ”vai edellä mainitut tahot yhdessä”. Toivokaamme siis edes tätä yhteistyötä.
Kotoutumiskoulutus on liian hieno juttu turhalla kontrollilla tärvättäväksi. Aivovuoto kotolta on jo tosiasia. Aivovuotoa ei ole vain se, että osaavat opettajat löytävät vihreämmän oksan muilta koulutuksen aloilta – tai sitten ratikkakuskina. Aivovuotoa on myös se, että kotoon jäävät opettajat kyynistyvät ja – kuten useampikin opettaja on todennut tekevänsä – sulkevat silmänsä kaikelta kuralta ja keskittyvät omaan opetukseensa. Siis hyvästi kaikki kehittäminen?! Ymmärrän, että suu on palkkatöissä pidettävä suht soukalla, joten peräänkin esimiehiltä rohkeutta tuoda esiin koton epäkohtia. Kuten omalle esimiehelleni totesin: jos oikein syvään ELYn suuntaan kumartaa, tulee pyllistäneeksi opettajille. Eli niille, joiden käsissä koulutusten onnistuminen ja epäonnistuminen viime kädessä on.
Postauksen kuvasta: Pidän tärkeänä, että käytän vain luvallisia kuvia. Tähän ”fair selection” -kuvaan (jonka tällä kertaa nappasin netistä ehkä luvatta) ihastuin jo vuosia sitten Gordon Stobartin arviointia käsittelevällä luennolla ja olen sitä itse käyttänyt omissa koulutuksissani. Tällä kertaa kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa (tai tarkkaan ottaen 1240 sanaa). Kaikille kaikille samaa samaa samaa – ja tämä vieläpä yhdenvertaisuuden varjolla.