Armorikasta vuotta 2024
Näin uuden vuoden alkaessa mielessäni sinkoilee taas kaikenlaisia ideoita, mitä kaikkea uutta ja ihmeellistä voisinkaan tänä vuonna oppia ja millä eri tavoin kehittää itseäni. Ennen uuteen uppoutumista yritän kuitenkin pitää mielessä Emilia Kujalan tuoreessa kolumnissaan antaman neuvon ja miettiä, ryhdynkö uusiin juttuihin, koska haluan tehdä itselleni hyvää ja tarttua itseäni kädestä – vai onko syynä kenties tarve tarttua itseäni niskasta, koska koen muuten riittämättömyyttä. (Emilia Kujalan kolumni: Itsensä kehittäminen on yliarvostettua ja pahimmillaan uuvuttavaa | Kolumnit | Yle)
Kujala kirjoittaa ystävästään, joka uupui (Työterveyslaitoksen mukaan näin käy joka neljännelle työikäiselle) ja kun tämä ystävä pohjakosketuksen jälkeen katsoi peiliin kuten uupuneita neuvotaan tekemään, siellä näkyi vain vanha tuttu naama. Onneksi tämä ystävä ymmärsi, että syyllinen ei tosiaan tällä kertaa löytynyt peilistä, vaan ympäröivästä yhteiskunnasta, joka rummuttaa jatkuvan itsensä kehittämisen surusanomaa.
Ei ole naaman vika, jos peili on vino
Ei ole tosiaan naaman vika, jos peili on vino. Kyllä just näin päin. Nikolai Gogol aikoinaan horisi jotain vinosta naamasta, mutta teoksessa Pessimismi opetuksessa tämä vanha viisaus onkin käännetty toisinpäin. ”Ehkä ei olekaan naaman vika, jos peili on vino. Jos mittaamme jatkuvasti itseämme sellaisilla mittareilla, joiden asteikot ovat epäinhimillisiä, ei ole ihmekään, että armottomuus ja toivottomuus voivat vallata joskus mielen.”
Pessimismi opetuksessa, Vaatimattomia vinkkejä opettajalle on mainio ja virkistävän erilainen teos opettajien ammattikirjallisuuden joukossa. Kirjoittajia on peräti 21 – kokeneita eri kouluasteiden pedagogeja eri puolilta Suomea. Kirjoittajat kuvailevat itseään mm. näin: ”ainainen kehittäjä ja ikuinen innostuja, jota kalvaa ikuinen riittämättömyys” ja ”hyväuskoinen humanisti, joka osaa kaikkea mutta ei mitään niin hyvin, että kehtaisi muille näyttää” ja ”liian nopeasti kaikesta innostuva, huolienenergialla ladattu itsensä ruoskija ja toipuva miellyttäjä”. Muotitermiä käyttääkseni: nyt resonoi oikein toden teolla! Tuttuja tyyppejä itselleni!
Kirjassa pessimismipedagogiikkaa kuvaillaan seuraavalla tavalla: ”Pessimismipedagogiikka voidaan määritellä opettajan ja oppijan kaikkia tunteita hyödyntäväksi työtavaksi, jossa tavoitteiden suuntaan edetään armollisesti. Pessimismipedagogi pyrkii varautumaan epäonnistumisiin, mutta samalla hän hyväksyy ne vääjäämättömäksi osaksi oppimisprosessia.”
Pessimismipedagogiikan neljä teesiä ovat seuraavat: 1) Tunteet ovat sallittuja, 2) Armollisuus on välttämätöntä, 3) Luottamuksellisessa ilmapiirissä voi jakaa epäonnistumisia ja 4) Pilke silmäkulmassa saattaa auttaa epäonnistumisen käsittelyssä. Tässä kirjoituksessani käsittelen kahta ensimmäistä. Muut jätän suosiolla seuraavaan blogipostaukseen.
Tunteet ovat sallittuja
Niin, ne tunteet tunteet. Oppiminen ei ole aina ruusuilla tanssimista. Innostuksen ja oppimisen ilon rinnalla kulkee myös toisenlaisia tunteita, kuten riittämättömyyttä, turhautuneisuutta, vihaa ja suruakin. Astevaihtelu tai rektioverbit saattavat saada oppijan sapen kiehumaan. Ja varmasti turhauttaa, jos suomen kielen sanat eivät kovasta pänttäämisestä huolimatta tahdo jäädä mieleen. Voisinko opettajana olla avoimempi ottamaan vastaan opiskelijoiden kaikenlaisia tunteita? Sen sijaan, että ohitan ne epämukavina sivujuonteina tai syötän pakkopositiivista puppua tyyliin ”juu, näiden juttujen oppiminen on kaikille vaikeaa, mutta lopussa kiitos seisoo – ja käydäänpäs nyt sitten reippaasti sen objektin kimppuun, sehän on ihan supersuperhelppo juttu”.
Entäpä tunteet opettajanhuoneessa, työyhteisössä? Ihannoidaanko teillä liikaa iloista pöhinää ja positiivisuuta? Se, ken ei osaa olla kommenteissaan rakentava, vaietkoon ikuisesti? Voitko ilmaista turhautumista, väsymystä, epäilyä tai vaikkapa suuttumusta ilman ikuisen valittajan leimaa? Toisaalta, jos kaikki ärsyttää, kirjasta löytyy tähänkin käytännöllinen apu: ärsytysbudjetti. Mitäpä jos miettisin, minkä arvoinen mikäkin ärsyttävä asia on ja onko minulla varaa välittää kyseisestä asiasta? Kannattaa budjetoida, millaisista asioista viitsii ärsyyntyä, sillä aikaa ja energiaa on käytettävissä rajallisesti ärsyyntymiseenkin.
Entäs ne positiiviset tunteet? Surullinen opettaja saa varmasti osakseen myötätuntoa, mutta saako innostunut opettaja myötäintoa – vaiko kenties silmien pyörittelyä? Marika Toivola, käänteisen oppimisen lähetyssaarnaaja, on todennut, että suomalaiset käänteistä oppimista soveltavat opettajat nostavat yhdeksi kehittämisen suurimmaksi haasteeksi kollegoiden kyynisyyden ja koulun opettajayhteisöstä eristämisen.
Armollisuus on välttämätöntä
Armollisuutta tarkastellaan kirjassa monesta eri näkökulmasta. Minua miellytti toteamus, että ”armollisuus on tyytymistä siihen, mitä on nyt”. Joskus oma kuningasideani ei toimi ollenkaan niin kuin kuvittelin. Joskus oloni on kuin Volgan lautturilla, kun raahaan passiivisuudessaan niin kovin raskaita opiskelijoita opetuksen läpi, eikä yksikään pedagogisista tempuistani pelitä. Joskus kun kokeilen jotain uutta – tai oikeastaan melkein aina, kun kokeilen jotain uutta – ensimmäisellä kerralla tökkii. Silloin armollisuutta tosiaan tarvitaan – sekä itseäni että opiskelijoita kohtaan. Kirjan sanoin ”pettymysten mahdollisuuteen nöyrtyminen tuo mukanaan armollisuuden ja vapauden”.
Yksi kirjan kirjoittajista, Juha T. Hakala, käsittelee omassa tekstissään myös armollisuutta. Hakala on huomannut, että joitakin ammatillisia aloja vaivaa pitkälle kehittynyt velvollisuudentunto ja joskus suoranainen armottomuus itseä kohtaan. Tällaisia tyyppejä on kuulemma pilvin pimein opetus- ja kasvatustyötä tekevien keskuudessa! Eipä yllätä. Voisiko yhtenä syynä olla, että pihtaamme positiivista palautetta? Ilmapiirissä, jossa ei kiitosta kuulu, syntyy armottomuutta. Se tunne, että mikään ei riitä, että pitäisi olla pikkaisen parempi ja tehokkaampi, että vielä voisi tehdä jotain vähän lisää. Tällainen armottomuus soi monta vuotta omassa päässäni. Nyt jälkiviisaasti syytän siitäkin vinoa peiliä. Rooliodotukset syntyvät aina yhteisössä, eivät pelkästään yksilön omissa ajatuksissa.
Kuten Hakala huomauttaa, omilta kouluvuosilta meistä useimmille jäävät mieleen ne opettajat, jotka ovat osanneet ottaa vähän rennommin ja ennen kaikkea kohdata oppilaat. Tutkimusten mukaan kysyvä ja jopa epävarmuutta ilmaiseva opettaja herättää luottamusta, koska hän tarjoaa kiinnostuksen kohteena olevalle asialle merkityksen. Opettajan ei tarvitse esittää kaikkitietävää, tuntisuunnitelmien ei tarvitse olla tip top, eikä pelikorttien laminoitu.
Älä rakasta työtäsi liikaa
Kirjan teksti ”Älä rakasta työtäsi liikaa” kolahti ja kovaa. Kirjoittaja Maija Saviniemi antaa kuusitoista neuvoa käytännön työelämään. Pakko todeta, että itse epäonnistuin aikoinani jo ensimmäisen neuvon ”Entäpä jos voisin ensin itse hyvin?” ja toisen neuvon kohdalla: ”Entäpä jos pitäisin työstäni, mutta en rakastaisi sitä liikaa?”. Ennen irtisanoutumistani olin ollut väsynyt jo pitkään. En tietenkään sitä kenellekään – enkä varsinkaan itselleni – myöntänyt. Yksinkertaisesti rakastin työtäni liikaa, suostuin liian moneen hommaan ja annoin kalenterin täyttyä ja niinpä omasta hyvinvoinnista huolehtiminen jäi vähiin. Aivot alkoivat sakata ja työskentely hidastua – ja olisihan se ollut tällaiselle konkariopettajalle kovin kiusallista myöntää, että työaika ei riitä töiden tekemiseen. Kävin kyllä kuiskuttelemassa asiasta työpsykologille. Ihmettelin, miten minua paljon kokemattomammat, pikkulapsiarkea elävät kollegat selviävät työpäivistään paremmin kuin minä. Olin ehkä syyllistynyt myös Saviniemen kolmannen neuvon ohittamiseen: ”Entäpä jos en luulisi itsestäni liikoja, mutta en myöskään liian vähää?” Kuvittelin osaavani ja jaksavani vaikka mitä.
Armollisuudella olisi hyvä maustaa myös opetuksen suunnittelua. Olla siis armollinen sekä itselleen että erityisesti opiskelijoille. Tästä olen kirjoittanut ennenkin, mutta jaksanpa jauhaa samasta taas: meillä opettajilla on kummallinen tarve ahtaa opetuksemme ihan liian täyteen asiaa. Samaan syyllistyvät monet oppikirjatkin. Kuitenkin opetuksessa vähemmän on usein enemmän. Mitä jos uskaltaisi pysähtyä miettimään, mikä on se kaikkein oleellisin asia, mikä ainakin täytyy oppia? Ihan todella hyvä kirjoitus tähän liittyen on kirjan teksti ”Pakkobulle ei maistu mulle eikä sulle”. Siinä kehotetaan ruotsinopettajia suhtautumaan ruotsin opettamiseen fiikkaamisen rentoudella. Hyviä neuvoja myös meille S2-opettajille. Pessimismipedagogeja tai ei, me opettajat lähtökohtaisesti uskomme oppimiseen ja hyvä niin, mutta sokea usko omaan kaikkivoipaisuuteen opettajana ei kannata. Kaikki eivät saavuta kaikkia oppimistavoitteita, mutta pessimismipedagogi osaa iloita siitäkin, että tavoitteissa päästään edes puoliväliin.
Armottomuus opitaan jo koulussa, mikäli on uskominen kirjan tekstiä ”Armollisuus ei tule pyytämättä, Lukiolaiset suorittamisen ristipaineessa”. Aika hurjaa tekstiä, vaikka ei varsinaisesti mitään, mitä emme jo mediasta tietäisi. Tekstissä kuullaan kahden uupuneen lukiolaisen ääntä. Heidän kokemustensa mukaan suorittaminen alkaa jo alakoulussa, eikä sitä välttämättä kukaan osaa kyseenalaistaa.
Pessimismipedagogiikalle, joka kannustaa suhtautumaan edistymiseen ja tavoitteiden saavuttamiseen lempeästi, olisi varmasti koko koulutusjärjestelmässämme tarvetta. Aleksi (nimimerkki) toivoo, että jokaisella koulutusasteella voisi miettiä, mikä tällä hetkellä on parasta, eikä aina sitä, mikä olisi hyödyllisintä tehdä tulevaisuuden kannalta. Tästä samasta puhuu Emilia Kujala kolumnissaan. Voisiko omia tekemisiään suunnitella vähemmän hyötynäkökulma edellä ja käyttää enemmän aikaa hyödyttömyyksiin ja haahuiluun? Kujala kannustaa: ”Aloita vaikka harrastus, jossa et halua kehittyä tai kuluta kirjoja, jotka ovat puhtaasti viihdettä.” Näin teen.