Fantastic Finnish

Peukuttaminen loppui, hummailu vaihtui mummailuun ja jokunen ajatus opettamisesta myös

Paljon on vettä virrannut Vantaan joessa sitten edellisen kirjoituskertani. Syytän yksinomaan korkeaa ikää. Ikä ei todellakaan ole pelkkä numero. Ainakaan silloin kun tuo numero on jo lähempänä satasta kuin nollaa.

Parasta ennen -päivämäärä

Ensin helmikuussa pamahti peukalosta jänne. Noin vain kesken rauhallisen rouvamaisen rintauinnin sanoi vasen peukalo yhteistyösopimuksen irti ja siitä pitäen se on repsottanut säälittävästi. Vasen käsi oli jonkin aikaa kokonaan pois pelistä, ja työterveyden ulkopuolelle pudonneena pääsin mittelemään voimiani julkisen terveydenhuollon portinvartijoiden kanssa. Loppujen lopuksi pääsin jopa lääkärin – itse asiassa kolmen peräkkäisen päivän aikana peräti kolmen eri lääkärin – pakeille. Kävi ilmi, että jänteillä ei ole tapana paukahdella poikki noin vaan. Minun kohdallani jälleen yksi ”parasta ennen” -päivämäärä oli mennyt umpeen. Lähes neljännesvuosisata sitten murtunut ranne pelittää edelleen, mutta murtuman oheistuotteena peukalon jänne on vuosien kuluessa hiutunut olemattomiin.

Nyt on vasenkin käsi palautunut kivuttomaksi, joten tässä sitä taas ollaan naputtamassa näppäimiä ja naputtamassa yhdestä ja toisesta asiasta muutenkin. Esimerkiksi siitä haluaisin naputtaa, että eikö olisikin jo aika saada julkisen terveydenhuollon palkat ja työolot kuntoon. Ilomielin maksaisin enemmän veroja niin, että lääkäriin pääsisi ilman nokkapokkaa, hoitajat saisivat tehdä oikeita töitään ja leikkausjonot alkaisivat vetää. Nämä nyt vain näin perusterveen ihmisen näkökulmasta tulivat mieleen.

Kadonneet yöunet

Sitten maaliskuussa iski motivaatiokriisi. Sellainen hurja kriisi, että mikään muu ei kiinnostanut kuin Matilda. Matilda, ensimmäinen lapsenlapseni syntyi maaliskuussa. Pakkasin heti kimpsuni ja kampsuni ja lensin Lissabonin kevääseen mummailemaan. Kaukaa viisaasti olin kieltäytynyt kaikista lähiopetushommista koko kevääksi. Verkko-opetukset kuvittelin hoitavani sujuvasti siinä vauvanhoidon ja koiranulkoilutuksen ohessa. Hah. Toki ne verkko-opetukset hoituivat, mutta kyllä ei ole valvominen herkkua enää tämän ikäiselle. Matilda on kova tyttö valvomaan ja kova tyttö itkemään. Neljä viikkoa Lissabonissa ja sitten vielä kaksi viikkoa täällä Suomessa kului Matildaa käsivarsilla keinutellen.  

Nyt olen pari viikkoa elänyt vauvavapaata arkea ja nukkunut univelkoja pois. Ja kas, alkaa taas oma työ kiinnostella. Kävin maalis-huhtikuussa pahimmissa unihuuruissani valtavan hienon neljän kokoontumiskerran koulutuksen Digikouluttajan työkalut (HY+ ja Matleena Laakso). Nyt on aika katsoa koulutuswebinaarit uudestaan kirkkain silmin ja ottaa kaikessa rauhassa selvää sellaisista jutuista kuin ThingLink, Adode CC Express, Powtoon, H5P… Aikamoista salakieltä, mutta voin todellakin lämpimästi suositella Matleena Laakson blogissaan Matleenan blogi (matleenalaakso.fi) jakamia ohjeita myös kaikille meille ei-niin-diginatiiveille säätäjille. Ja jos on mahdollista päästä Matleenaa kuuntelemaan jossain koulutuksessa, sen parempi. Ihan valtavan hyvä ja innostava kouluttaja!

Mission impossible: opettajia opettamassa 

Tehokkaasti minut kiskoi takaisin ammattiajatuksiin myös toinen koulutus, nimittäin Helsingin aikuisopiston ja Opetus ja ohjaus -osuuskunnan yhteistyössä järjestämä opettajien täydennyskoulutus nimeltä Miten tukea hitaasti etenevää suomenoppijaa. Olin joskus löperösti lupautunut vetämään yhden koulutusillan. Ainahan on helppoa ja mukava lupautua juttuihin, jotka ovat sitten joskus tulevaisuudessa, puolen vuoden päästä tai jotain. Vaan lupaukset täytyy lunastaa. Huhtikuun 29. päivä tuli jotenkin ihan yllättäen ja siinä sitä oltiin univelkaisena Helaon hienon hienossa juhlasalissa puhumassa opettajille opettamisesta. Lähtiessäni kotoa vatsa jännityksestä kipeäni vannotin kotiväkeä muistuttamaan minua, etten enää ikinä lupaudu vastaavaan rääkkiin.

Kun koulutusilta oli lähestymässä, klikkasin koulutuskokonaisuuden ohjelman auki palauttaakseni mieleen, mihin olenkaan lupautunut mukaan. Tuossa noin nanosekunnin pituisessa ohikiitävässä hetkessä sain itseni kiinni niin monesta ajatusvääristymästä, että haluan ne myös varoittavina esimerkkeinä muille jakaa. Ensinnäkin koulutuskokonaisuuden otsikko (Miten tukea hitaasti etenevää suomen oppijaa): ”Minä?! Enhän minä ole mikään hitsuope!”, tuumasin minä, jolla on sentään yli 20 vuoden ajalta hyvin monipuolista opetuskokemusta. Entäs sitten koulutusillan otsikko (Toiminnallinen ja suullinen opetus): ”Hui kauhistus, minä olen ihan väärä ihminen puhumaan näistä asioista”, ajattelin minä, joka kuitenkin olen kasvanut opettamaan toiminnallisen kielikäsityksen mukaisesti jo opettajuuteni neitsytvaiheessa Laurannon opeoppaan ja Evk:n viitoittamaa tietä kulkien.

 

Minä olen sellainen opettaja, että …. 

Kovin helposti me lokeroimme toisiamme ja erityisesti itseämme sellaisiksi tai tällaisiksi opettajiksi (työntekijöiksi, työkavereiksi ….) – ja lokeroidessamme erehdymme usein sekoittamaan persoonan ja ammattitaidon. Vaikka opettajan työ on siitä ihana, että tässä voi tosiaan pistää persoonansa peliin, kyllä minä ainakin teen ensisijaisesti työtäni ammattitaitooni nojaten. Temperamentiltani saatan olla säpäkkä ja kenties kärsimätönkin, mutta opettajana olen tarpeen vaatiessa itse kärsivällisyyden ruumiillistuma.

Kaikenlainen itsensä rajaaminen ja lokeroiminen on hölmöä. Olen kuullut näitä niin paljon: joku kokee osaavansa opettaa vain alkeisryhmiä, toinen vain edistyneitä, kolmas vain hitaita jne. Yksi sanoo, ettei osaa taitotasoarvioida (sehän on kriteerien tarkkaa LUKEMISTA – kaikki opettajat osaavat lukea), toinen väittää, ettei voi ottaa B-tason ryhmää, kun ”ne kysyy niin vaikeita” (vaikeita? B-tasolla?), kolmas kieltäytyy työpaikkasuomen keikasta, kun ei tunne juuri tätä ammattialaa (suomeahan sinne mennään opettamaan, eikä ammattia). Totta kai jokainen uudenlainen koulutus ja uudenlainen opiskelija on aina vaatinut minulta enemmän vähemmän lisätyötä, mutta toisaalta siinä juuri on mielestäni tämän ammatin hienous: aina voi kehittyä monipuolisemmaksi ja paremmaksi opettajaksi. Ja oppia itsekin lisää.

 

Kaikki ne kuningasajatukset 

Kehittyminen edellyttää valmiutta kokeilla uutta – ja kestää epäonnistumisia. Mikään saamistani ns. kuningasajatuksista ei koskaan ensimmäisellä kerralla ole toiminut niin kuin olen sen työpöytäni äärellä hahmotellut. Uusi oppimateriaali on ensimmäisen käyttökerran ajan aina uusi ja alkaa loksahtaa osaksi omaa opetusta vasta toisella käyttökerralla. Yritys innostaa ja aktivoida opiskelijoita jollain uudella menetelmällä voikin johtaa totaaliseen innottomuuteen. Uusi tapa opiskella rakenteita saattaa nostattaa opiskelijoissa kapinahenkeä. Ja ne lukuisat kurssipäiväkirjat, sanastonkeruut, retkitehtävät ja monet muut kesken jääneet projektit, jotka opettaja jossain vaiheessa mielellään työntäisi (ja olen työntänytkin) mappi Ö:hön toivoen hartaasti, ettei kukaan opiskelijoista tule kyselemään perään.  

Turvallista ja tuttua on jäädä pyörittämään samoja papereita vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Tähänkin olen törmännyt. Opettajiin, jotka ylpeänä kertovat, kuinka opettavat tietyt asiat aina tietyllä tavalla. Ja samoilla matskuilla. Omilla hyväksi havaituilla matskuillaan. Näitä opettajia – tosin jonkin verran itse asiassa meitä kaikkia – yhdistää usein valtava sokea usko opetuksen voimaan. Kerta toisensa jälkeen päivitellään ja aidosti hämmästellään, kuinka ”sitäkään asiaa ei testissä osattu, vaikka se on kurssilla opetettu”. Ja toisin päin: eräskin opettaja päätteli opiskelijan syyllistyneen vilppiin, koska oli testissä käyttänyt ”sanaa, jota minä en ole kurssilla opettanut”. Kovin syvään on juurtunut perinteinen käsitys opettajasta kaiken tiedon haltijana ja jakajana.

Vaikka usko opetuksen voimaan joutuu väistämättä koetukselle kerta toisensa jälkeen, onneksi voimme aina uskoa oppimisen voimaan. Ja oppimisen tukemisessa ja edistämisessä meillä opettajilla riittääkin työsarkaa: voimme järjestää mahdollisimman otolliset olosuhteet oppimiselle, mahdollistaa mielekkäitä oppimistilanteita, arvioida oppimista, antaa palautetta, ohjata oikeaan suuntaan, kannustaa ja tukea …. Onhan näitä. Esimerkiksi motivaatio. Miten opiskelijan motivaatiota voi tukea ja lisätä? Joskus se tapahtuu ihan vahingossa. Sain päättyneen kurssini eräältä opiskelijalta palautteen, että tämä on ensimmäinen kerta (yli kymmeneen vuoteen) kuin hänellä on motivaatiota todella yrittää oppia suomea ja jatkaa suomen oppimista. Nyt haluaisin päästä matkustamaan ajassa taaksepäin tarkkailemaan, mitä kenties tein oikein. Vai olinko se minä ollenkaan? Pulpahtiko opiskelumotivaatio pintaan ihan muista lähteistä? Minusta riippumatta – tai kenties jopa minusta huolimatta? 

Kiitos sinulle, joka jaksoit lukea tänne asti tämän back to business -sormiharjoituksen. Ensi viikon vietän Lissabonin helteissä, mutta sitten taas luvassa lisää juttua. Tuo termi ”toiminnallinen” jäi vähän kutkuttelemaan. Ehkäpä sitä olisi syytä vähän availla.

2 vastausta

  1. Kiinnostava ja innostava kirjoitus!
    ”Vaatimattomuus kaunistaa” sanomme, mutta yhtä hauskaa on lukea oman ammattitaidon tyynestä toteamisesta. Sitä on ja se karttuu, kun uskaltaa olla utelias.

    1. Kiitos, Stina, kommentista.
      Niin kuin Helaossa opettajille puhuessani totesin, olen taatusti huimasti parempi ope kuin olin aloittaessani silloin joskus kauan sitten. Mutta Gordon Stobartin sanat siitä, että experienced teacher ei ole sama kuin expert teacher, olen tallettanut syvälle sydämeeni. Opettaminen on siinä mielessä hieno ammatti, että aina voi tulla paremmaksi – ja oman kehittymisen opettajana voi jopa itse huomata. Voisin lainata Saku Tuomisen sanoja ja todeta, että olen vielä oppimassa (matkalla hyväksi opettajaksi), en siis suuri asiantuntija, mutta syvästi uskovainen – uskon siis, että aina voi löytyä parempia tapoja tukea oppimista.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.