Vilpillä ja vääryydellä
Agenttitason vilpistä kertoi Hesarin juttu 16.12.2023. Kyse oli ajokokeen teoriakokeesta ja erilaisista yrityksistä läpäistä tämä koe. Ja kieli keskellä suuta artikkelissa uskaltaudutaan viittaamaan ”ulkomaalaistaustaisiin hakijoihin”. Kuka yllättyi? En minä ainakaan. Ja tuskin moni muukaan S2-opettaja. Niin yleistä tuntuu olevan opettajien tuskailu sen kanssa, miten opiskelijat saisi lopettamaan lunttaamisen. Ja kyllä, ihan varmasti suomalaisetkin opiskelijat osaavat luntata, en epäile sitä ollenkaan. Mutta ilman mitään tilastoja – tuskin sellaisia olisi lupa tehdäkään – vahvalla mutu-tuntumalla väittäisin, että ulkomaalaistaustaisilla vilppiyritykset ovat tavallisempia. Nämä kun on myös kulttuurijuttuja.
Monta vuotta sitten, kun Testipisteen leivissä pääsin maailmalle kuuntelemaan viisaita sanoja arvioinnista, kuuntelin silmät pyöreinä esitystä, jonka piti Cambridgen kielitestin turvallisuudesta vastaavaa henkilö. Voi kuulkaa, täällä Suomessa ollaan vielä vasta-alkajia vilpin käytössä. Esityksessä kerrottiin mitä mielikuvituksellisimmista tavoista päihittää testaajien varotoimet. Puhuja kertoi hurjia esimerkkejä testivilpistä ja siihen varautumisesta myös monissa Aasian maissa, joissa kokelaan koko tulevaisuus saattaa todellakin olla sen yhden testin varassa. Mitä isommat panokset testissä on, sen enemmän vilppiä. Sehän on selvä. Meidän kotimainen Yki-testimmekin on eräänlainen high stakes testi, jonka läpäisemisellä on merkittäviä seurauksia testattavalle. Ja kyllä Ykissäkin törmätään kaikenkarvaisiin lunttausyrityksiin siitä huolimatta, että testin järjestämisessä pyritään nykyisin kaikin keinoin estämään vilpin käyttö.
Cambridge ja Yki taistelkoot omat taistelunsa, mutta entä sitten me tavalliset opettajat? Mitä me voimme tehdä? Minulla on asiaan ratkaisu, jonka uskallan esittää siitäkin huolimatta, että se on monien opettajien keskuudessa kovin epäsuosittu: Heitetään testit helvettiin (omassa blogissa saa kiroilla) ja siirrytään formatiiviseen arviointiin.
Muutoksen sietämätön hitaus
Ihan tässä viime aikoina olen törmännyt mm. seuraaviin ilmiöihin: aikuislukion opettaja tuskailee työkuormaansa kurssien loppuarviointien kanssa, toisen oppilaitoksen pomon työaikaa ja muita resursseja kuluu tuhottomasti oppilaiden rankaisemiseen lunttaamisesta – ja kaiken huippuna: pidettyäni kolmen tunnin hurmoshenkisen koulutuksen formatiivisen arvioinnin hienoudesta kuulijakunnasta todetaan, että ”kyllä niitä testejä täytyy kuitenkin pitää, kun ei niitä arvioita voi vain fiilispohjalta antaa”.
Ja en osoita tässä sormellani ketään näistä yllä mainituista. Enkä edes ruoski itseäni siitä, että näinkö huonosti sain koulutukseni sanoman perille. Arviointikulttuuri muuttuu kovin kovin kovin hitaasti. Joku on joskus sanonut, että koulu kääntyy hitaasti kuin iso laiva, mutta koulun (koulu laajasti ymmärrettynä) vauhtia voisi verrata myös laiskiaiseen. Paitsi että liikkuu hitaasti, laiskiainen kuluttaa vähäisen energiansa taloudellisesti. Jos opettajan energiat on kovin alhaalla, taloudellisinta lienee tehdä kuten ennenkin eli pitää se vanha tuttu kurssikoe.
Monella opettajalla (minä mukaan luettuna) ihanteet ja oma toiminta ovat usein ristiriidassa. Minkälaisena näemme opettajan roolin ja toisaalta oppijoiden roolin? Uskallammeko opettajina luopua opettajajohtoisesta kontrollin ja mittaamisen kulttuurista? Uskallammeko opettaa vähemmän ja luoda sen sijaan enemmän ja parempia oppimisen tilanteita – ja tällä tavalla opettaa opiskelijat tekemään töitä oppimisensa eteen? Ja vieläkö viimeisimpien Pisa-tulosten jälkeenkin on opettajia, jotka elävät siinä harhassa, että kaikki voivat oppia kaiken? Minun verkkokalvoilleni on piirtynyt kuva, jota pedagogi Pekka Peura eräässä webinaarissaan esitteli. Kyse oli tosin perusopetuksesta ja matematiikasta, mutta kuitenkin: Kuva (tutkimus) kertoi, että vain 20% oppilaista saa opetuksesta jotakin. JOTAKIN! 20 prosenttia! Kaikki eivät siis missään tapauksessa opi kaikkea. Siitä huolimatta pyrimme yhä opettamaan kaikille kaiken ja vielä testaamme tätä osaamista kaikille samanlaisella testillä.
Valvontaa ja kontrollia
Testeille on oma paikkansa, sitä en kiellä. Mieleen tulee vaikkapa isot alkukartoitukset ja pääsykokeet. Yki on jo mainittu, jne. Onhan näitä. Mutta väitänpä, että usein testejä vaaditaan silloinkin, kun ne eivät missään tapauksessa ole välttämättömiä osaamisen arvioimiseksi. Testeillä valvotaan, kontrolloidaan ja vertaillaan. Kotoutumiskoulutuksen yhteisen lopputestin perimmäinen tarkoitus lienee koulutusta järjestävien tahojen valvonta – testin avulla yritetään pitää huolta, että kotokoulutus on suht tasalaatuista riippumatta siitä, kuka koulutusta tarjoaa. Kokemuksesta tiedän, että jos opettaja hoitaa formatiivisen arvioinnin kunnialla ei koton lopputestissä paljastu mitään yllätyksiä sen enempää opettajalle kuin opiskelijallekaan. Lopputesti ei ole siis välttämätön osaamisen todentamiseksi.
Kokemuksesta tiedän myös, että yhteisen lopputestin vaikutus siihen, että arviointi olisi tasalaatuista, on kuitenkin loppupeleissä varsin vähäinen. Kun olin vielä oikeissa töissä, Axxell järjesti koton päättövaiheen moduulia. Tähän moduuliin tuli paljon opiskelijoita, joiden todelliset taidot eivät vastanneet alkuvaiheen opinnoista saatua arviota. Ja kas kummaa – pääsääntöisesti nämä opiskelijat tulivat samasta oppilaitoksesta. Kyseisen oppilaitoksen virheellisiin arviointeihin olen törmännyt myös muissa tehtävissäni. Eli summa summarum – ei yhteinen testi mitään pelasta, jos arviointiosaaminen – tai arviointimoraali – on retuperällä.
Näin on aina tehty
Testiarviointia pidetään vielä monissa paikoissa jonkinlaisena arvioinnin peruskaavana. Ainoana oikeana arviointina. Tästäkin on ihan tuoreita esimerkkejä: työpaikkasuomen kurssille työpaikan edustaja vaati lopputestiä, että voidaan ”osoittaa opetuksen vaikuttavuus”. Ja itse opetin syksyn verkkokurssilla, jossa rahoittaja pyysi lopputestiä. Ja kyllä – helpommalla pääsin, kun tämän pyydetyn lopputestin järjestin ja passitin opiskelijat päiväksi kouluun pulpetin ääreen. Olisin toki voinut edistää maallikoiden arviointitietoisuutta ja kertoa, miksi tällaista lopputestiä ei taitotason arviointiin tarvita. Että arviointi hoituu kyllä muilla tavoin. Mutta taisi minullakin olla näin loppuvuodesta energiat laiskiaisen tasolla ja valitsin helpomman tien.
Ja tämä näennäinen helppous taitaa ollakin yksi syy kokeiden suosioon. Opiskelijat vaativat testiä – no pidetään sellainen. Opettajille testaaminen on tuttua hommaa, tuttua jo omilta kouluvuosilta. Jonkinlaisen kurssikokeen tai lopputestin pitäminen on monen opettajan mielessä sellainen itsestäänselvyys, jota ei tule kyseenalaistaneeksi ollenkaan. Testeihin liittyy usein mielikuva testaamisen objektiivisuudesta ja reiluudesta. Mutta ikävä kyllä Gordon Stobartin sanoin (The Uses and Abuses of Assessment): ”Hyvät aikeet saattavat tuottaa kielteisiä seurauksia”.
Vertaillaan, vertaillaan – opiskelijoita, opettajia, oppilaitoksia
Kuten sanottua, testit ovat myös vallan välineitä. Tuolla isossa maailmassa meno on aika hurjaa – kouluja laitetaan paremmuusjärjestykseen sen perusteella, miten oppilaat ovat kokeissa pärjänneet. Opettajat joutuvat pelkäämään työpaikkansa puolesta, jos testit menevät huonosti. Mikä siis opettajille ja kouluille ratkaisuksi: keskitytään opettamaan testattavia asioita. Tämä johtaa ns. pintaoppimiseen ja satunnaisten asioiden mieleen painamiseen todellisen oppimisen sijasta. Pelkkä testitehtävien jauhaminen ei todellakaan ole oikea tapa oppia mitään, saati sitten vaikkapa oppia käyttämään kieltä.
Vaikka Suomessa tuskin kenenkään opettajan työpaikka on vaarassa, vaikka ryhmässä olisi varsinainen tonttujoukko varpahillaan, liiallinen kokeiden painottaminen ohjaa myös opiskelijoiden valintoja. Sitä opiskellaan, mitä testataan. Opettaja voi paasata suullisen kielitaidon ensisijaisuudesta, mutta tämä kaikuu kuuroille korville, jos testi mittaa vain kirjallisia taitoja.
Ja vertailua tapahtuu ihan ruohonjuuritasolla. Testit ohjaavat vertailemaan. Ihan aikuisetkin suomen oppijat vertailevat testissä saamiaan pistemääriä kovin kiihkeästi. Puhu siinä sitten opettajana jokaisen omasta oppimispolusta ja omista yksilöllisistä tavoitteista.
Minusta yksi testien ikävimpiä seurannaisvaikutuksia on, jos testi saa oppijan epäilemään kyvykkyyttään. Arvioinnin perustehtävä on tukea oppijan uskoa omaan kyvykkyyteensä oppia. Ikävä kyllä usein testiarviointi on ”The silent killer of learning” – en muista kenen sanat, mutta osuva ilmaus. Jokainen meistä tietää useampia henkilöitä, jotka vain yksinkertaisesti eivät pysty näyttämään parasta osaamistaan muodollisissa koetilanteissa. Syitä voi olla useita. Tällaisten opiskelijoiden kohdalla testitulos väistämättä saa opiskelijan epäilemään omaa kyvykkyyttään eli vähentää motivaatiota.
Hyvät testit ovat harvinaisia helmiä
Ja sitä paitsi hyvän ja luotettavan testin tekeminen on tavattoman iso homma. Ymmärränkin, että S2-opettajien facessa säännöllisesti huhuillaan siihen tai tähän tarkoitukseen sopivien testien perään. Hyvät testit ovat harvinaista herkkua. Kehottaisin huhuilijoita miettimään ensin, mikä on testin tarkoitus. Tarvitaanko oikeasti testiä vai voisiko homman hoitaa muilla arvioinnin tavoilla? Ja jos testiä tosiaan tarvitaan – näinhän joskus on – sitten vaan työryhmä kokoon testiä laatimaan ja mahdollisuuksien mukaan asiantuntijaohjausta laadintahommiin. Tässä mainostan tietenkin Testipistettä. Siellä on testin laatimisen rautaista ammattitaitoa. Testin laatiminen ei ole mikään yhden naisen yhden iltapäivän homma.
Formatiivinen arviointi ei ole arviointia fiilispohjalta eikä se myöskään arviointimenetelmäpankki tai kätevä työkalupakki. Minä olen ymmärtänyt formatiivisen arvioinnin niin, että se edellyttää kokonaista arviointikulttuurin muutosta: arviointi on erottamaton osa opetusta ja oppista. Arviointia tehdään ensisijaisesti oppimista ja oppijaa varten. Arvioinnin sivutuotteena on sitten se, että opettajakin pysyy kärryillä oppijan osaamisen tasosta – ja pystyy näin ollen antamaan vaikkapa sitten sen loppuarvioin.
Formatiivisen arvioinnin opettelu ja omaksuminen on ainakin omalla kohdallani prosessi, joka jatkunee ikuisesti. Se on joskus vaikeaa. Joskus se on työlästä. Mutta arvioinnin kehittäminen on minulle Marika Toivolan (Käänteinen arviointi) sanoin ”mielekäs haaste ja osa ammatillista kasvua”.