Niin siinä vain kävi, että elämän ja työtahdin leppoistaminen on nyt marraskuussa enää muisto vain. Päiväni ovat jälleen niin opetustyöntäyteisiä, että edellisestä blogipostauksestakin on ehtinyt vierähtää tovi jos toinenkin. Ajattelin kuitenkin vielä yhden kirjoituksen verran viipyillä arvioinnin ja nimenomaan formatiivisen arvioinnin ihmeellisessä maailmassa.
Olen tavattoman surkea merkitsemään lähdeviitteitä itselleni ylös, enkä myöhemmin enää muista, mistä olen kulloinkin jonkin viisauden poiminut. Harvemmin ne viisaudet ihan omasta päästäni ovat lähtöisin. Monet formatiiviseen arviointiin liittyvät pohdintani palautuvat joka tapauksessa Marika Toivolan teokseen Käänteinen arviointi, jota todellakin suosittelen kaikille omien arviointitapojen kehittämisestä kiinnostuneille.
Toivola toteaa, että opettajan suorittama arviointi ei ole formatiivista ennen kuin opiskelija saa arvioinnin pohjalta palautetta, joka ohjaa oppilasta kohti tavoitteita. Juuri nyt lausuntokierroksella olevan koto-opsin uusien perusteiden arviointiosuudessa sanotaan: ”Arvioinnin tarkoituksena on antaa opiskelijalle kannustavaa ja ohjaavaa palautetta ja tukea hänen yksilöllistä oppimistaan” ja myös: ”Suunniteltujen arviointitilanteiden lisäksi opiskelija saa välitöntä palautetta opiskelutilanteissa opettajalta ja muilta opiskelijoilta.” Perusopetuksen opetussuunnitelmassa palautteen tärkeys todetaan näinkin ytimekkäästi: ”Formatiivinen arviointi on oppimista tukevaa ja ohjaavaa palautetta.”
Uskottava se siis on. Palautetta on annettava. Palautteen merkityksen voi oivaltaa pysähtymällä hetkeksi miettimään omaa koulu-, opiskelu- ja työhistoriaansa ja palauttamalla mieleen ne hetket, kun on saanut palautetta tekemisistään ja osaamisistaan. Useimmilla meistä noita hetkiä ei valitettavasti ole kovin monia, mutta ne ovat saattaneet olla todella merkittäviä. Tutkimusten mukaan useimmat ihmiset kokevat, että palautetta ei saa läheskään niin paljon kuin toivoisi. (Tämän kirjoituksen otsikko on erään opiskelijani kommentti, joka kyllä osui ja upposi.) Aina ei määrä tosin korvaa laatua: on myös tutkittu, että palaute ei läheskään aina toimi toivotulla tavalla. Toisaalta yksittäinenkin onnistunut palaute saattaa olla juuri se kannustava ja itsetuntemusta vahvistava tekijä, joka auttaa eteenpäin.
Palautteen antaminen ei ole ihan helppoa. Kehuminen tai haukkuminen eivät ole palautetta, ne ovat palkitsemista tai rankaisemista. Arvosanakaan (tai taitotasoarvio) ei ole palautetta, sillä se ei vie oppimisprosessia eteenpäin. Useisiin arviointiaiheisiin koulutuksiin ja muihin tilaisuuksiin osallistuneena tiedän, että palaute on teema, joka meitä opettajia pohdituttaa ja puhuttaa. Tuskin olen tavannut ketään opettajaa (itseni mukaan lukien), joka ei kokisi palautteen antamista vaikeaksi, vaivalloiseksi, kuormittavaksi tai jollain muulla tavalla sellaiseksi opetustyön osaksi, jonka kanssa joutuu ainakin aika ajoin tuumailemaan ja tuskailemaankin.
Ei ihme, jos vähän tuskastuttaa. Sen verran moninaiset ovat hyvän palautteen kriteerit: 1. palaute liittyy selkeästi oppimisen tavoitteeseen ja opiskelija ymmärtää arviointikriteerit, 2. palaute kohdistuu tehtävästä suoriutumiseen ja palautteeseen sisältyy oppijan tason ja osaamisen mukaiset ohjeet, kuinka parantaa suoritustaan 3. palaute on ymmärrettävää, 4. palaute on oikea-aikaista ja 5. palaute on tarpeeksi haastavaa ja saa oppijan toimimaan toivotulla tavalla. Tämä lista on napattu vanhalta tuttavaltamme Gordon Stobartilta, mutta samanlaisia ja vieläkin hurjempia listoja olen nähnyt muuallakin. Eli ihan ei pelkkä hymynaama tehtävän lopussa taida riittää oppimista eteenpäin vieväksi palautteeksi.
Eipä ole minullakaan yksi eikä kaksi kertaa, kun olen löytänyt itseni keskiyöllä muotoilemassa opiskelijoille yksilöllisiä, kannustavia ja kohti seuraavaa askelta suuntaavia palautteita. Niin siinä vaan on taas päässyt käymään, että olen jonkun artikkelin/koulutuksen/ties minkä milloinkin innoittamana päättänyt ”toteuttaa laadukasta palautteenantoa” ja täysin unohtanut, kuinka hirmuisesti se vie aikaa. Arvioinnin monipuolistaminen on hieno juttu, mutta varsinkin lukioista on uuden opetussuunnitelman käyttöönoton jälkeen kuulunut uupuneiden opettajien hätähuutoa, johon meidän muillakin koulutusasteilla ja muissa koulutusmuodoissa opettavien on helppo yhtyä: sanalliseen palautteenantoon ei opettajan aika usein yksinkertaisesti riitä, vaikka tahto olisi luja.
Opettajat tarvitsevat jotain kättä pidempää, jotta ihanteet ja käytäntö saataisiin edes jotakuinkin vastaamaan toisiaan. Käsi ylös, kenen oppilaitoksessa on kirjattu arviointikäytänteet yhdenmukaiseksi kokonaisuudeksi (oppilaitoksen arviointikulttuuri eli arvot, normit ja käytänteet: arviointiperusteet ja monipuoliset arviointimenetelmät) ja opettajien käytössä on hyvät arviointitehtävät kätevine palautteenantotyökaluineen!? Eipä tainnut kovin monta kättä nousta. Ja sehän tarkoittaa, että opettaja toisensa perään pähkäilee samojen asioiden parissa, tekee omia ratkaisuja, luultavasti tekee liikaa töitä ja ehkä kokee riittämättömyyden tunnetta. Hirveää resurssien tuhlausta!
Vanhoina hyvinä aikoina, kun entisessä oppilaitoksessani vielä panostettiin kehitystyöhön ja annettiin opettajille vapaat kädet kehittää ja kehittyä, teimme aika hienojakin juttuja formatiivisen arvioinnin sujuvoittamiseksi. Oli itsearviointitehtäviä, joiden avulla opiskelija pystyi tarkistamaan, kuinka hyvin hän muisti ja oli oppinut esimerkiksi viikon aikana opiskellut asiat. Oli myös jatkuvan arvioinnin tehtäviä (opiskelijat kutsuivat näitä testeiksi), jotka opettaja tarkisti ja joista opettaja myös antoi palautetta tehtäviin liitetyn palautteenanto-ohjeen mukaisesti.
Kun tällaista ”pikkutestiä” käyttää formatiivisen arvioinnin välineenä, keskeiseksi nousee se, mitä arvioinnista seuraa: saako opiskelija arvioinnista oppimista edistävää palautetta ja muuttaako arviointi kenties opettajan toimintatapoja. Jos tuloksena on ainoastaan tieto, mikä osaamisen taso on mittaamisen hetkellä, kyse on summatiivisesta arvioinnista, kutsuttiinpa sitten näitä tehtäviä millä nimellä tahansa. Näin pääsi epäilemättä käymään usein myös meillä. Toivolakin toteaa, että opettajien toiminta ja ajattelu kallistuvat helposti summatiivisen arvioinnin puolelle. Tehdään pieniä testejä yhden ison sijaan. Ajattelu keskittyy numeerisen loppuarvioon ja sen muodostamiseen. Tunnen piston sydämessäni.
Yhteisesti suunniteltujen arviointitehtävien hyöty on paitsi ilmeinen kevennys yksittäisten opettajien työkuormaan, myös se, että arviointi välittää näin opiskelijoille yhdenmukaista kielitaitokäsitystä. Arviointitehtävien avulla me opettajat pystymme hyvinkin konkreettisesti viestimään opiskelijoille, millainen osaaminen ja minkä osaaminen on tavoiteltavaa. Opiskelijat luonnollisesti pitävät tärkeinä niitä taitoja, joita arvioidaan. Jos opettaja toistelee suullisen kielitaidon tärkeyttä, mutta arvioinnissaan keskittyy vain kirjallisiin taitoihin ja vaikkapa rakenteiden tarkkuuteen, arvaatte varmaan, mitä opiskelijat oppivat pitämään tärkeänä. Arviointitehtävien avulla voidaan osoittaa myös, minkälainen osaaminen on kulloisessakin oppimisen vaiheessa riittävää. Tähän tosin tarvitaan usein myös opettajan sanallistamaa palautetta. Ryhmästä kuin ryhmästä löytynee se perfektionistiopiskelija, jonka päivä on pilalla muutaman kirjoitusvirheen takia, vaikka tehtävän suoritus osoittaa selvästi, että homma on hanskassa. Ja entäs sitten ne opiskelijat, jotka ilman epäilyksen häivääkään toteavat hallitsevansa asian tosi hyvin, vaikka opettajan punakynä on kulunut loppuun tehtävää korjatessa. Molempien kohdalla opettajan on varmasti syytä vähän oikoa opiskelijan käsityksiä keskustelemalla asiasta.
Opettajalla voi olla epäilyksiä siitä, meneekö hänen palautteeseen käyttämänsä aika ja panostus hukkaan, jos opiskelija joko ei ymmärrä palautetta tai ei siitä paljoa perusta. Ikävä kyllä monet tutkimukset palautteen vaikuttavuudesta vahvistavat tätä epäilystä: usein palaute epäonnistuu täysin (tämänkin taisi todeta G.S.) Meillä S2-opettajilla on harvemmin opiskelijan kanssa yhteistä kieltä, jolla käydä syvällisiä arviointikeskusteluja. Ymmärtääkö opiskelija saamaansa palautetta? Kuten eräskin opettaja huomautti, joskus on syytä kysyä jopa, ymmärtääkö opiskelija ylipäätään saavansa palautetta ja sitä, mihin se liittyy. Vaikka opiskelija ymmärtäisi palautteen, onko hän valmis hyväksymään sen – ja vieläkin enemmän: ottamaan opikseen ja toimimaan seuraavalla kerralla eri tavalla. Tutkittu juttu on ainakin se, että jos opiskelija saa samaan aikaan numeerisen arvion (on se sitten numeroarvosana tai vaikkapa taitotasoarvio) ja sanallisen palautteen, sanallisella palautteella ei ole opiskelijalle juurikaan arvoa. Yhtä hyvin opettaja olisi voinut jättää sen kirjoittamatta ja käyttää senkin ajan johonkin mukavampaan.
Tämä viimeinen tieto ohjenuoranamme askartelimme entisessä työpaikassani kerrassaan mainiot palautteenantotyökalut käytettäviksi tuottamistaitojen arviointiin Yki-koulutuksissa. Suunnittelimme puhumisen ja kirjoittamisen arviointitehtävät, valitsimme kuhunkin tehtävään sopivat arviointikriteerit ja kirjoitimme opiskelijoille ymmärrettävällä selkokielellä palautelauseet jokaiseen tehtävään jokaiseen kriteeriin jokaiselle taitotasolle. Ensimmäisen suorituskerran jälkeen opettaja sen kun klikkaili työkalusta kulloiseenkin tuotokseen sopivat palautteet. Sitten opiskelija sai tehdä samaisen tehtävän vielä toisen kerran ja sen jälkeen hän sai taitotasoarvion. Tällä tavalla formatiivinen arviointi toteutuu mielestäni mitä ihanteellisimmin eli opiskelijalla on vielä mahdollisuus saamansa palautteen perusteella parantaa omaa suoritustaan. Ja jos joku nyt ajattelee, että hölmöläinen paljasti juuri arvokkaan liikesalaisuuden, jonka avulla oppilaitos kuin oppilaitos voi alkaa nyt vuolla kultaa, niin totean vain, että tehkää ilomielin perässä. Palautetyökalun luominen ei ollut mikään pieni homma. Se edellytti kahta sopivasti aiheesta överi-innostunutta opettajaa ja lukuisia työtunteja, joista läheskään kaikki eivät olleet palkallisia. Jos jostain näinä niukkuuden aikoina vielä löytyy esimies, jolla on viisautta katsoa pidemmälle ja antaa opettajille kunnon resurssi kehitystyöhön ja vaikkapa yhtenäistää arviointikäytäntöjä yhteisillä työkaluilla, niin kertokaa minullekin – saatan laittaa hakemusta tulemaan.
Tämä kirjoitus alkaa venyä siihen kriittiseen mittaan, jossa tunnollisimmankin opettajaihmisen lukuinto alkaa herpaantua, mutta vielä sananen palautekeskusteluista. Opetussuunnitelmissa rakastetaan kovasti palautekeskusteluja: opettaja ja opiskelijat istuvat alas ja kaikessa rauhassa rakentavaan henkeen juttelevat opinnoissa edistymisestä ja mistä milloinkin. Monet opettajatkin pitävät palautekeskusteluja suuressa arvossa ja menevät melkoiselle mutkalle järjestääkseen olosuhteet, jossa niihin olisi ajalliset resurssit.
Minä itse en ole kovin innostunut erillisistä palautekeskusteluista. Ensinnäkin niihin menee ihan tuhottomasti aikaa, ja opettajan niskoille jää yleensä myös järjestää jotain, mielellään mielekästä ja hyödyllistä tekemistä ryhmän muille opiskelijoille. Keskustelu on aina irrallaan varsinaisesta opiskelutilanteesta, joten se ei ole kaikkein luontevin tilanne palautteen antamiseen. Itse olen käynyt satoja tällaisia keskusteluja ja pidän itseäni ihan kehityskelpoisena yksilönä, mutta jotenkin juttu jää usein itsestäänselvyyksien toistelemiseksi: ”Ahaa, kuunteleminen on sinulle vaikeaa. Ehkäpä sinä voisit kuunnella joka päivä selkouutiset” tai ”Vai niin, sinä olet siis sellainen ihminen, joka ei opi sanoja. Voisit yrittää kirjoittaa sanoja paperille.”
Eikös nämä asiat voisi todeta myös luokkahuoneessa yhteisesti kaikille ja pyrkiä antamaan opetuksenaikaista palautetta aina, kun sellaisen antamiseen huomaa tilaisuuden aukeavan. Kaikkein pahin ansa, mihin opettaja voi palautekeskusteluissa astua, on kysyä opiskelijan toiveita sen suhteen, mihin asioihin kurssilla pitäisi keskittyä ja minkälaiset tehtävät olisivat mieleisiä. Siinäpä sitten opettajana olet parinkymmenen toisistaan poikkeavan toiveen äärellä ja tunnet ääretöntä riittämättömyyttä. Heität sotkuiset muistiinpanosi roskiin. Ja jatkat entiseen malliin.
Fantastic Finnish
3228821-3