Etsintäkuulutus: Vapaus, virtaus ja vastuu
Olen elänyt jo useamman kuukauden vakavan podimanian vallassa. Olen se nainen, joka kuulokkeet korvilla tassuttaa pitkin Konalan katuja sekarotuisen koiran ja lastenrattaiden kanssa, kuuntelee podcastin toisensa perään ja aika ajoin pysähtyy kiljahtamaan: ”Just näin!”. En ole vaarallinen, vaan valaistunut. Laput korvilla, mutta ei enää silmillä.
Erityisen paljon kuuntelen tavalla tai toisella työelämään liittyviä podeja. Jännä, että vasta irtauduttuani ”oikeista töistä”, olen kiinnostunut toden teolla siitä, miten työelämä toimii – ja erityisesti siitä, miten se voisi toimia paremmin. Neljännesvuosisata työelämässä meni vähän niin kuin automaattiohjauksella sen kummemmin työelämän systeemejä pohtimatta tai kyseenalaistamatta. Töissä suoritin minulle annettuja tehtäviä sivuilleni vilkuilematta kunnon uomakipittäjän (E. Saarisen mainio termi) tavoin. Kun oikein kovaa koko ajan kipittää, ei ole koskaan aikaa pysähtyä miettimään vaihtoehtoisia tapoja ajatella ja toimia. Kaikenlaiseen minäkin vuosien varrella töissä tyydyin ja miljoonalle mutkalle taivuin. No, enpä tyydy enkä taivu enää. Kuten joku jossain on todennut: ”Kasvavan ihmisen osa on olla eri mieltä oman aikaisemman itsensä kanssa.”
Minut podikoukutti varsinkin podcast nimeltä Lähtijät. Lähtijät on valtavan suosion saavuttanut podcast irtisanoutumisista ja niiden syistä. Maaliskuussa podcastin tekijät toteuttivat laajan kyselytutkimuksen, joka paljastaa, että yli 70% työntekijöistä on harkinnut työpaikan vaihtoa viimeisen vuoden aikana. Yleisimmäksi irtisanoutumiseen syyksi paljastuu esihenkilön puutteelliset johtamistaidot. Eipä yllätä… Muita pois työntäviä lähtemisen syitä ovat mm. arvojen yhteensopimattomuus, epäsopiva kulttuuri sekä kokemus arvostuksen ja kiinnostuksen puutteesta. Juu, tämä myös …
Vaikka tulokset on kerätty yritysmaailmasta, tuskin ne kovin paljon poikkeavat koulutusalan töistä. Koto-opettajillahan on olosuhteiden pakosta työpaikan vaihtoviikot aina muutaman vuoden välein, kun kilpailutuslotossa on jälleen arvottu uudet palveluntuottajat. Mutta vaihtuvuutta on paljon muissakin s2-opetustehtävissä. Ja miksi ei olisi? Mitä heikommin työnantaja pitää opettajista kiinni, sitä herkemmin opettaja lähtee etsimään itselleen uutta vihreää oksaa. Erityisesti nyt, kun alalla on työntekijän markkinat – ainakin pääkaupunkiseudulla.
Tunnistan itseni – ja monta monituista kollegaa – tästä lainauksesta (Lähtijät): ”Tyypillinen poistyöntävien voimien lähtijä on kehityshaluinen, tunnollinen, yrityksen menestystä ja parasta haluava asioiden edistäjä, joka ei hätkähdä vähästä. Lähtijä ei tyypillisesti lähde hetken mielijohteesta, vaan on sietänyt epämukavaa tilannetta jo pidemmän aikaa ja tehnyt voitavansa asioiden korjaamiseksi.” Monen lähtijän kohdalla taitaa olla totta se, mikä ainakin itseni kohdalla kävi: jos olet ollut liian kauan samassa paikassa, osaamistasi ja potentiaaliasi ei enää nähdä. Näin jälkiviisaasti voin todeta, että ei kannata jäädä ikuisiksi ajoiksi luottopakiksi. Jos ei omassa ammatissaan kasva, täytyy lähteä, vaikka työyhteisö olisi kuinka hyvä.
Kun parisen vuotta sitten irtisanouduin pitkän työrupeaman jälkeen vakkaritöistäni, moni kutsui rohkeaksi. Itselleni päätös oli helpotus. Vuosikausia kestänyt tulokseton taistelu isoja ja pienempiä tuulimyllyjä vastaan oli vihdoin ohi. Sittemmin olen huomannut, että irtautuminen tutuista kuvioista vaati sitten kuitenkin suurta rohkeutta. Ei tosin siinä mielessä kuin ympäristö kuvitteli. Säännöllisten tulojen tuomasta turvallisuuden tunteesta oli loppujen lopuksi helppo päästää irti.
Rohkeutta olen tarvinnut pysähtymiseen. Pysähtyminen ei ole miellyttävää. Silloin on aikaa ajatella. Olen joutunut päivittämään itsestäni itselleni kertomaa tarinaa ja näkemään oman työurani ja entisen työpaikkani touhut uusin silmin. Yhtään väheksymättä kaikkea sitä hyvää ja arvokasta, mitä yli 20 työvuoden aikana työstäni ja työyhteisöstäni ammensin, voin nyt asioita välimatkan päästä katsoen todeta, että ei se kaikki ollutkaan pelkkää positiivista pöhinää. Monet asiat olisi voinut tehdä paljon paremmin. Erityisesti monen työntekijän hyvinvoinnista olisi voinut huolehtia niin paljon paremmin.
Työntekijöiden hyvinvoinnista huolehtimiseksi ei riitä Tallinnan reissu kerran vuodessa. Hauskaa voi olla, mutta kovin pitkälle reissu ei kanna, jos työarjessa on yhtä ja toista rempallaan. Onko työkuorma kohtuullinen ja tavoitteet selkeitä ja realistisia niin, että työssä voi kokea onnistuvansa? Ovatko yhteisöllisyys ja oikeudenmukaisuus todellisuutta kaikille työntekijöille? Kuinka selkeitä ovat roolit, vastuut ja päätösvalta – ettei käy niin, että vastuuta on yllin kyllin, mutta vaikutusmahdollisuuksia ei juurikaan? Ei niinkään työn määrä kuin työn epämäärä on se, mikä uuvuttaa. Työn priorisointi on esihenkilön hommaa. Luottopakkikin uupuu, jos niskoille sysätään surutta pieniä, suuria ja keskikokoisia hommia tarkentamatta, mikä on kulloinkin keskeistä ja kiireistä, mikä taas ei.
Omalla kohdallani työhyvinvoinnin kanssa käsi kädessä kulkee sisäinen motivaatio: Lauri Järvilehdon ihastuttavin termein ”vapaus, virtaus ja vastuu”. Toisin sanoen autonomia, kokemus oppimisesta ja työn merkityksellisyys. Kuten Lähtijöissä todetaan: ”Sitoutujat ovat osaajia, jotka haluavat tehdä töitä arvojensa mukaan ja oppia uutta.” Minä muutuin sitoutujasta lähtijäksi, kun huomasin, että oma oppimisen ja kehittymisen liekki oli hiipunut, ellei peräti sammunut.
Suutarin lapsilla ei ole kenkiä. Miten totta tämä olikaan ainakin meillä! Koulutusorganisaatiossa oppimisen ja osaamisen kehittämisen pitäisi olla keskiössä. Ja niinhän se meillä olikin, mitä tulee opiskelijoihin. Opiskelijoiden osaamista kyllä pyrittiin tunnistamaan mitä moninaisimmin keinoin ja siinä taidossa kehittymään. Oppia haettiin hankkeesta jos toisesta ihan ulkomaita myöten. Opiskelijoiden oppimista opittiin seuraamaan, arvioimaan ja palautteen annon vaikeassa taitolajissakin kehityttiin vuosien mittaan. Mutta entäs ne opettajat? Tai me opettajat?
Ihan nolottaa muistella omia kehityskeskusteluita, jotka menivät osapuilleen näin:
Esihenkilö: Ja mites se sun oma kehittyminen?
Minä: Niin, oon mä noita kouluksia katsellut, mutta ei niistä mikään oikein …
Esihenkilö: Joo, sä voisit olla itse niissä kouluttamassa. Hehe.
Minä: Niin. Tuskin mä siellä mitään uutta oppisin. Hehe.
Voi APUA!!! Tässä keskustelemassa siis kaksi oppimisen asiantuntijaa. Voiko rajoittuneempaa käsitystä olla oppimisesta? Meillä molemmilla keskustelun osapuolilla! Itselläni oli ehkä se keltainen neste noussut päähän estäen kaiken normaalin ajatustoiminnan, mutta että esihenkilökin näkee oppimisen ja kehittymisen vain ja ainoastaan johonkin järjestettyyn koulutukseen osallistumisena.
Koulutukset ovat mahtavia ja ihania – ja ihan oikeita oppimisen paikkoja. Erityisesti vertaisoppiminen kukoistaa, kun pääsee ihan livenä kouluttautumaan saman alan ihmisten kanssa. Ei pahaa sanaa koulutuksista – ja hankkeista sun muista, sinänsä. Harmi vain, että esimerkiksi todella tasokkailla S2-opetuksen kehittämispäivillä yleisön joukossa istuu vuodesta toiseen sankoin joukoin eri oppilaitosten pomoporukkaa. Toki kannustan pomojakin pysymään kartalla alamme kehityksestä, mutta mitäs jos ne kalliinpuoleiset osallistumiset maksettaisiin useammalle riviopettajalle – siis oikeille opettajille. Riviopettaja on aika kauhea sana. Ja nämä koulutukseen osallistuneet opettajat voisivat sitten jakaa koulutuksen antia omissa oppilaitoksissaan.
Ja tässä kohtaa tullaan tärkeään juttuun. Jakamiseen. Siihen, että koulutuksen anti jaetaan koko opettajakunnalle. Mutta ei niin, että yksikön kehityspäivässä tai muussa vastaavassa tilaisuudessa, johon koko henkilökunta on komennettu koko päiväksi istumaan epämukavilla tuoleilla tunkkaiseen huoneeseen, liian täyteen ahdettuun ohjelmaan tungetaan vartti kaikille koulutuksiin, hankkeisiin tai muihin viime aikoina osallistuneille. Ja nämä tyypit sitten vuorotellen mumisevat muutaman sanan yleisölle, josta osa viihtyy somessa, osa käyttää ajan mielestään hyödyllisemmin ja tekee töitä (salaa tai vähemmän salaa) ja osa vain tuijottelee tyhjin silmin ja miettii päivän kauppalistaa. Anteeksi ankea kuva, mutta olen kokenut sen niin monta kertaa, sekä edessä jorisemassa että kovalla tuolilla kärvistelemässä. Vuorovaikutus, innostuminen ja oppimisen ilo oikein loistavat poissaolollaan.
Jos oppimiseen halutaan panostaa, tarvitaan pysähtymistä ja reflektointia. Eli siis aikaa ja tilaa. Tietoisesti työpaikan arjen rakenteisiin varattua aikaa ja tilaa. Vuorovaikutusta ja sen pohtimista, miten opittua voi soveltaa juuri meillä. Sillä jos ei tapahdu pysähtymistä ja reflektiota, oppiminen jää huomaamatta – jopa oppijalta itseltään, yhteisöstä puhumattakaan. Ongelmana on, jos rahakirstua vartioivat sellaiset tarkan-markan-pirkot, jotka eivät kykene näkemään, että heidän johtamansa organisaation ainoa pääoma on uutta oppivat, työssään kehittyvät ja työtään kehittävät asiantuntijaopettajat. Tällaisille pirkoille (nimi muutettu, toim. huom.) jokainen hetki, jonka opettaja viettää jotenkin muuten kuin luokkahuoneessa paasaamassa, on epätoivottua rahanmenoa. Määräaikaiset mieluummin lomautetaan joulutauon ajaksi kuin annetaan heille koko työyhteisöä palvelevia tehtäviä.
Suurin osa oppimisesta ei tapahdu koulutuksissa vaan ihan sitä omaa työtä tehdessä. Tässäkin keskeistä on vuorovaikutus ja yhdessä oppiminen. Voihan opettaja toki omassa hyvässä seurassaan ihan itsekseen reflektoida, että teinpäs tällä oppitunnilla onnistuneen pedagogisen muuvin tai keksinpäs näppärän tavan toteuttaa opiskelijoiden itsearviointia, mutta eipä se juuri hyödytä työyhteisöä. Kollegoilta oppiminen on kokemukseni mukaan paras ja innostavin oppimisen muoto. Jos työarjessa on riittävästi huokoisuutta, opitun jakamista tapahtuu ihan luomumenetelmällä. Mutta se ei poista tarvetta lähestyä oppimista järjestelmällisemminkin.
Monta vuotta meillä oli tätä hienosti palvelevat viikoittaiset pedagogiset palaverit. Jossain vaiheessa näiden palavereiden luonne muuttui. Mitä tarkkaan ottaen tapahtui, en osaa sanoa. Vapaamuotoinen ja kokemukseni mukaan turvallinen ajatusten, kokemusten ja ideoiden vaihto jäi vähemmälle ja ylhäältä annettujen asioiden läpikäyminen lisääntyi. Palaverit alkoivat monen mielestä tuntua pakkopullalta ja tilityksen ja valituksen määrä lisääntyi. Osaltaan ilmiö liittyi varmasti organisaation kasvamiseen. Alussa oltiin pieni porukka innokkaina uutta oppimassa ja kehittämässä. Olisikin hyvä pohtia, miten pienen yhteisön ajattelua ja asennetta pystyttäisiin toteuttamaan myös isommissa ympyröissä. Onhan sen pakko olla mahdollista.
Väitän kuitenkin, että oppimisen ja kehittymisen hiipuminen sen enempää omalla kohdallani kuin entisen työyhteisöni kohdalla ei missään tapauksessa johtunut siitä, että opittavaa ei olisi enää ollut niin paljon. Että olisimme olleet jo tarpeeksi kyvykkäitä ja osaavia, hah. Opittavaa on aina! Ja tahti vaan kiihtyy. Ensimmäiseksi tulee mieleen teknologian supernopea kehittyminen. Kuka hullu esimerkiksi enää käyttää aikaansa hyvien tekstin etsimiseen, kun Chat GPT hoitaa hommat suit sait sukkelaan?
S2-opettajalla on edessään lisäksi isoja pedagogisia haasteita. Suomen kielen opettamisen, opiskelemisen ja oppimisen muodot muuttuvat ja monipuolistuvat samalla kuin yhteiskuntamme muuttuu. Vanhankin koiran on aika oppia uusia temppuja. Ja sehän tässä hommassa on parasta.
