Tämä kirja kolahti

Kiitos kirjasta

Rakkaat Minna ja Tommi. Kiitos kirjastanne Huokauksia luokasta.

Kuuntelin ja huokailin.

Huokailin, koska uljas koulusysteemimme on ilmeisesti sössitty vielä pahemman kerran kuin tavallisena mediankuluttajana olen aavistanutkaan.

Huokailin, koska kokemuksenne ja pohdintanne työuupumuksesta tuntuivat liiankin tutuilta.

Huokailin kaikkien niiden (meidän) opettajien puolesta, jotka ovat joutuneet kokemaan, että eivät saa tehdä rakastamaansa työtä kunnolla.

Huokailin myös ihailusta teidän kirjailijan kykyjänne kohtaan. Olen tutustunut molempien tuotantoon tietämättä, että olette myös opettajia. Erityisesti Tommin romaani Pimeät kuut kolahti minuun lujasti ja olin kuin puulla päähän lyöty siitä, miten hyvin pystyin samaistumaan syrjäkylän alakansakoulun opettajan vastuksiin 75 vuoden takaa: kohtuuttomiin ja ristiriitaisiin vaatimuksiin, työtaakkaan, riittämättömyyden tunteisiin ja uupumukseen.

Huokailin kirjeitänne lukiessani myös kateudesta. Kadehdin teitä, että teillä on toisenne ja kirjeenvaihtonne. Saatte purkaa sydäntänne lukijalle, joka varmasti ymmärtää. Saatte vaihtaa ajatuksia vertaisenne kanssa. Kadehdin myös rohkeuttanne olla niin rehellisiä. Tommi kertoo, että jännittää isoja tilaisuuksia kuten kirjailijakekkereitä sun muita. Minna puolestaan toteaa pari kuukautta irtisanoutumisensa jälkeen: ”Kuvittelin, että irtisanoutumisen jälkeen tuntisin oloni vapaaksi ja huolettomaksi ja näkisin taivaiden kirkastuvan, mutta oloni on ollut epäuskoinen, outo, jopa vähän huonovointinen.” Miten virkistävää lukea tällaisia ”tunnustuksia”. Ikään kuin olisin saanut siunauksen sille, että itsekin jännitän aina kaikkea uutta. Ja että irtisanoutumiseni jälkeiset tuntemukset eivät olleet pelkkää villiä vapauden juhlaa.

 

”Se ei ollut minun vikani”  

Tommi kirjoittaa: ”Olen oivaltanut uupumuksestani yhden asian – se ei ollut minun vikani.” Niinpä. Työuupumus on työssä uupumista ja sen syyt ovat ennen kaikkea työssä. Opettaja uupuu, kun hän tuntee, että antaa työlle enemmän kuin siitä saa – rahaa, arvostusta, mielekkyyttä, edes mahdollisuutta tehdä työnsä hyvin. Minnalle annettiin neuvoksi tehdä työnsä huonommin ja laskea omaa suoritustasoaan! Tuttua puhetta monelle meistä: laske rimaa, seiskan suoritus riittää…

Niin kauan kuin opettajien työuupumus on niin yleinen, mutta samalla vaiettu ongelma, siitä on jaksettava pitää meteliä. Sanon ”vaiettu” siitäkin huolimatta, että mediassa aihe on jatkuvasti esillä. Tarkoitankin käytännön tasolla, ruohonjuuritasolla vaiettu. Kokemukseni entisestä työpaikastani jo vuosien ajan oli, että opettaja toisensa perään katosi viikoksi pariksi tai pitemmäksikin aikaa, tuli sitten takaisin ja elämä jatkui, mikään ei muuttunut, asiasta ei puhuttu.

Tommi kysyy: ”Voisiko laskea työuupumuslomien kustannukset?” Voisiko tosiaan? Ihmistyö on kallista. Asiantuntijatyö erityisen kallista. Miten sitten on mahdollista, että työnantaja vuosi toisensa jälkeen sanoo, että ”ei, ikävä kyllä uuteen videokameraan ei ole varaa” (hoitakaa siis ne Yki-haastattelut opettajan omalla kameralla niin kuin tähänkin asti), mutta työuupumuslomien syihin ei puututa. Yksi sairauslomapäivä taitaa maksaa työnantajalle enemmän kuin se videokamera.

Työuupumus yksistään ei ole diagnoosi, joka oikeuttaisi sairauslomaan. Lääkärit kirjoittavat työuupuneille masennus-, unettomuus- ja ahdistusdiagnooseja. Minna kirjoittaa: ”En ottanut diagnoosia (työuupumus) vakavasti enkä todellakaan suostunut masennustestiin, koska en tuntenut itseäni masentuneeksi. Ennemminkin raivostutti. Tuntui, että isojen rakenteiden ongelmasta tehdään yksilön ongelma, joka yksilön pitäisi hoitaa, jotta hän jaksaisi palvella rakenteita.” Myöhemmin Minnakin taipui sairauslomaan samoin kuin Tommi: ”Minulla on sama diagnoosi, mutta minä olen ollut liian väsynyt puhumaan siitä.” Minä puolestani taisin olla liian väsynyt edes hankkiutumaan lääkärin puheille hankkiakseni diagnoosia. Ihan itse itseni olen diagnosoinut. Kaikessa jälkiviisaudessani.

Taisi olla joku Tommin opiskelija, joka oli todennut, että ”se, mikä ei tapa, aiheuttaa keskivaikean masennuksen”. Hyvin sanottu. Työuupumusta voi potea, vaikka ei shokeeraavimpien esimerkkien tavoin kaadukaan sängyn pohjalle puoleksi vuodeksi toipumaan. Kun kokemus työn mielekkyydestä katoaa, kyynistyminen ja uupuminen vaanivat jo selän takana. Moni voi varmaan yhtyä Minnan sanoihin: ”Tiedän, mitä en halua. Valitse taistelusi, sanotaan. Minä valitsin. Tai oikeastaan vetäydyin yhdestä taistelusta.”

Kirjassa todetaan, että tuntuu kuin koko Suomi olisi väsynyt. Siltä tosiaan tuntuu. Väsymyksestä on tullut uusi normaali. Minna sanoo: ”On helppo suopua ja sopeutua, päättää yrittää parhaansa ja kulkea eteenpäin samaa rataa, jolle omat askeleet ovat painaneet polun.” Mielenkiinnolla seurasin kirjassa Minnan matkaa uupumuksen myöntämisestä ison päätöksen tekemiseen (”elämäni vaikein valinta”) ja luopumisen tuskaan -ja vihdoin: ”Jos ajattelen elämäni perusvirettä: kaikki on nyt toisin kuin kaksi vuotta sitten.” Kyllä! Aikansa se otti, mutta minullakin on kaikki nyt toisin kuin kaksi vuotta sitten. Ikävä kyllä työnantajapuolen kannalta opettajien irtisanoutuminen ei ole kestävä ratkaisu jaksamisen ongelmiin. Väsymys ei saa olla uusi työelämän normaali.

”Olen vihainen. Ammattitaitoni on sivuutettu.”

Julkisessa puheessa opettajien osaamista ja ammattitaitoa arvostetaan kovasti. Suomessa opettajilla on huippuluokan koulutus ja monet opettajat ovat myös innokkaita kouluttautumaan lisää. Mutta kuunnellaanko opettajia, kun käytäntöjä muutetaan? Tommin ja Minnan kokemuksen mukaan ei. Ei ainakaan siinä, miten lukio-opetusta on myllätty viime vuosina oikein toden teolla. Opettajien kokemus ja asiantuntemus on uudistuksissa ohitettu.

Sama lienee totta myös muissa koulutusmuodoissa. Itselleni tutuissa kotoutumiskoulutuksissa Ely maksajana kontrolloi iloisesti myös asioita, jotka ovat pedagogisen asiantuntijan eli opettajan heiniä tyyliin: ”kaikkien täytyy olla samalla oppimisalustalla samaan aikaan oppimassa samoja asioita”. Opettajalla on kovin kapoiset raamit toteuttaa pedagogiikkaansa.

Kun arvot ja työn vaatimukset sekä todellisuus ovat ristiriidassa, ihminen ei voi hyvin, vaan kokee eettistä stressiä. Jälkikäteen olen ymmärtänyt, kuinka ison eettisen stressin esihenkilöni sälyttivät harteilleni, kun nimellisesti (paperilla) olin avainhenkilö siellä sun täällä plus vielä vastuuopettajana jossain muualla, mutta en käytännössä tietenkään voinut näitä kaikkia hommia hoitaa. Eikä ollut tarkoituskaan hoitaa. Kunhan oli maksajalle nimeä paperilla näyttää. Tommi toteaa, että jos opettajan työtä arvostettaisiin niin kovasti kuin väitetään, opettajan annettaisiin keskittyä opettamiseen.

 

”Minua ei ole koulutettu kaikkea tätä varten”

Minusta on kiinnostavaa lukea Tommin ja Minnan pohdintoja äidinkielen opettajan professiosta. Tommi kertoo ajautuneensa alalle, mutta samaan hengenvetoon toteaa: ”minulla on mielestäni ollut maailman hienoin ammatti”. Hänen identiteettinsä on vahvasti opettajan identiteetti, eikä hän haluaisi jättää yli 20 vuoden työkokemusta taakseen ja suunnata toiselle alalle. Mutta hän ei myöskään suosittelisi työtään enää kenellekään! Tuntimäärät eivät ole lisääntyneet, mutta sisältöjä kasvatetaan surutta. Perustaitojen harjoitteluun ei ole aikaa. Ei myöskään kirjallisuuteen syventymiseen. Ei edes yhden romaanin lukemiseen. Puhumattakaan siitä, mitä kaikkea muuta nykykoulu sälyttää opettajan harteille. Tommi: ”Minut on isolla rahalla koulutettu äikänopettajaksi, ja siinä työssä olen jopa huonoimmillani kohtuullisen hyvä. Sosiaalityöntekijänä, jumppaohjaajana tai terapeuttina olen parhaimmillanikin aivan surkea.”

Äidinkielen opettajan työ ei ole enää sitä mitä se oli. Koulu ei ole enää sitä mitä se oli. Minna uskoo, että nuorilla opettajilla on helpompaa: ”Me (vanhat opettajat) tiedämme liikaa, muistamme liikaa, näemme mikä kaikki on mennyt pieleen.” Hmm, näin vanhana koto-opena (evp) en voi muuta kuin hymistellä myöntymisen merkiksi.  

”Mikä hitto on merkitysneuvottelu?”, ihmettelee Tommi, kun hän luettelee uuden opetussuunnitelman mukaisia sisältöjä. Opettajan pitää osata opettaa monia aiheita, joista opettajalla ei ole sekunninkaan koulutusta. Täydennyskoulutustarjonnasta ei löydy apua. Aineen hallintaan ei ole tarjolla lisäkoulutusta. Sen sijaan löytyy kurssit Huumeiden ja lääkkeiden väärinkäytön ehkäisy kouluissa, Haastavan huoltajan kohtaaminen ja Turvatoimet koulun arjessa.

Minä osaisin kyllä selittää Tommille ja Minnalle, mitä tarkoittaa merkitysneuvottelu 😊, mutta ymmärrän ja allekirjoitan pointin myös meillä S2-alalla. Opettajuus ei ole pelkkiä opetusmenetelmiä, vaan myös vahvaa aiheen asiantuntemusta. Olen esimerkiksi törmännyt siihen, että on S2-opettajia, joille EVK tarkoittaa jonkinlaista yksinkertaistettua taitotasotaulukkoa, mutta ei mitään muuta. Monelle on yllätys, että EVK on yli 300-sivuinen opus + vuoden 2018 lisäosat päälle. S2-opettajien faceryhmässä törmää tuon tuostakin kysymyksiin ihan perusasioista: astevaihteluista, lausetyypeistä, objektin sijoista, mitä näitä nyt on. Ja tässä en missään tapauksessa ole mollaamassa ketään kysyjää (onneksi on foorumi, jossa kysyä), vaan yritän kiinnittää huomiota siihen, että myös meidän alallamme taitaa olla totta Tommin toteamus: ”Aineosaamisen ylläpito jää täysin opettajan omalle vastuulle”. Alalle tulee kuitenkin koko ajan uusia opettajia. Pitääkö jokaisen oppia ihan kaikki kantapään kautta vai voisiko työnantaja aika ajoin kartoittaa opettajien osaamistarpeita. Tai jopa oppimisunelmia! Sepä se olisi jotakin.

4 vastausta

    1. Kiitos, Yrjö! Oikeastaanhan Tommi Kinnunen ja Minna Rytisalo kirjoittavat tärkeää asiaa ja minä vain fiilistelen hienon kirjan äärellä.

  1. Kiitos kirjan olemassaolon nostosta feediini Facebookissa. Sun fiilistelystä jäi vahva usko kirjan sanomaan ja aionkin vinkata kirjasta opeasiakkailleni -ja ehkä jopa lukea sen myös itse.

    1. Jees, toivon että tämä kirja ja sen sanoma herättää laajaa keskustelua.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *