Tässäkö tää oli?
Syyskuussa kirjoitin ihkaensimmäisen blogipostaukseni, jonka otsikoin aika suureellisesti Kadonnutta intohimoa etsimässä. Olin irtisanoutunut pitkänpitkästä työsuhteesta ja uuden edessä. Ihan vuosikatsauksen aika ei vielä ole, eikä edes puolivuosikatsauksen, mutta jonkinlaisen tilinteon hetki tähän alkuvuoteen luontevasti asettuu.
Vuoden vaihtuessa moni postaili taas someen kuvia, jotka tavalla tai toisella kertoivat menneestä vuodesta. Itselleni, himolukija kun olen, luonteva tapa luoda katse taaksepäin on vilkaista BookBeatista, mitä kaikkea on tullutkaan taas luetuksi. Tavanomaisten pohjoismaalaisten murhien, irlantilaisen hömpän ja suomalaisten suosikkikirjoilijoitteni uutuuksien rinnalla loppuvuoden kirjojeni joukossa on varteenotettava määrä jonkin sortin selfhelppejä sun muita opuksia, joiden avulla olen yrittänyt saada tolkkua … niin mistä? Ehkä siitä, missä olen ja mihin olen menossa ja miten sinne pääsen. (Valveutunut lukija bongaa edellisestä lauseesta viittauksen oppimista tukevan arvioinnin kolmeen pääkysymykseen. 😊)
Mistä kertovatkaan sellaiset kirjat listallani kuin Korkeintaan vähän väsynyt (Eeva Kolu), Uuvuksissa (Liisa Uusitalo-Arola), Uupumuksesta takaisin elämään (Juhani Mattila) ja Psykologinen palautuminen (Anniina Virtanen)? Kun vauhti pysähtyy tai ainakin hiljenee, omaa oloa ei enää voi täysin sivuuttaa. ”Hyvänen aika, minähän (minäkin!) taidan olla uupunut”, havaitsin. Sinänsä tämän ei olisi pitänyt mikään kovin kummoinen yllätys olla. Lehdissä ovat saaneet palstatilaa erityisesti lukioiden opettajien uupumiset, kirjailija Tommi Kinnunen kuuluisimpana esimerkkinä. Aikakauslehti Tulvan tuoreessa artikkelissa puolestaan väitetään, että ”Burnout on millenniaalinaisten aikuistumisriitti”. Tämä kirvoitti heti kommentteja, joissa todettiin, että ”ehei, ei suinkaan – kyllä me vanhemmatkin tädit uuvutaan”.
Tuntuu, että kukaan ei ole uupumukselle immuuni sen enempää kuin joukossamme viihtyvälle kreikkalaisten aakkosten 15. kirjaimellekaan. Uupuminen nähdään edelleenkin ensisijaisesti yksilön ongelmana ja niinpä onkin luonnollista, että me yksilöt kehittelemme kukin omat selviytymiskeinomme. Kovassa kurssissa tuntuu olevan lyhennetty työaika. Kollegani Hanna Aho totesi facepostauksessaan: ”Toivon, että voin koko loppu-urani ajan tehdä 80% työaikaa. Kokopäivätyö vie minun energiastani 110%, ja se on liikaa.” (siteeraus Hannan luvalla). Eihän se näin saisi olla! Jos kokeneet, osaavat ja innostuneet opettajat eivät tunne selviävänsä kokopäivätyöstä, korjausliikkeen on lähdettävä työn vaatimuksista ja työoloista.
Mihin ollaan menossa, jos yhä useampi opettaja päätyy lyhentämään työaikaansa tai peräti irtisanoutuu ja lähtee etsimään vihreämpiä niittyjä? Viime torstain Hesarissa (13.1.2022) ns. unelmatyöstä irtisanoutunut ja onnistuneen elämänmuutoksen tehnyt Petteri Kilpinen toppuuttelee intoa irtisanoutua, kun työelämä alkaa tökkiä. Ensin pitäisi kuulemma yrittää tehdä mikrotason muutoksia tasaisin väliajoin. Voi Petteri, niin juuri teinkin. Mitä kaikkea ehdotinkaan, mitä kaikkea kokeilinkaan. Viimeisin kokeiluni oli juuri tämä työajan lyhentäminen nelipäiväiseksi. Syksyllä otin asian puheeksi, tammikuussa vihdoin viimein se toteutettiin, tammikuusta kesäkuuhun tein neljän päivän palkalla viiden päivän hommat – ja kesäkuussa vihdoin ymmärsin irtisanoutua.
Väki tuntuu joissakin oppilaitoksissa vaihtuvan tiheään. Työpaikkailmoituksissa etsitään varsin usein uusia opettajia ”kotoutumiskoulutuksiemme lisääntyessä”. Tällainen vanha kettu tietää, että harvemmin ne kotokoulutukset nyt niin yllättäen ja isosti lisääntyvät. Olisiko siis niin, että opettajat eivät ole siinäkään paikassa pysyneet? Mitäpä, jos työnantajat alkaisivat pitää parempaa huolta ihmisistä? Tästä seuraisi vähemmän uupumusta ja vaihtuvuutta ja enemmän sitoutumista. Luulisi, että sairauslomien palkat ja jatkuva rekrytointi tulee kalliimmaksi ihan rahassakin mitattuna. Muista mittareista puhumattakaan.
Omalla kohdallani uupumus oli (on) onneksi sen verran maltillista sorttia, etten kaatunut sängyn pohjalle, enkä edes muuttunut kyyniseksi ja välinpitämättömäksi. Päinvastoin. Uuden kokeileminen innosti ja niinpä luettujen kirjojen listalla on myös mm. seuraavat kirjat: Unelmahommissa (Satu Rämö, Hanne Valtari), Unelmaduunarin tilipäivä (Satu Rämö, Hanne Valtari), Itse tehty (Sara Parikka), Valinnan paikka (Satu Pihlaja) ja Kohti omannäköistä yrittäjyyttä (Leena Ståhlberg). Oma yritys alkoi kiinnostella kovasti ja oman toiminimen perustaminen olikin sitten ihan superhelppoa. Nettisivut teetin ulkopuolisella ja laskutuksen ulkoistin OP kevytyrittäjä -palveluun. Hoitavat ystävällisesti mun verohommelitkin siinä sivussa.
Tituleeraan itseäni sivutoimiseksi yrittäjäksi, koska mukavia tuntiopen palkkatöitä on siunaantunut niin paljon, että toistaiseksi oman yrityksen kautta tekemäni hommat ovat saaneetkin pysyä sivuosassa. Toki jokainen uusi yksityisopiskelija ja oman iltakurssin starttaaminen sykähdyttävät ihan omalla tavallaan. Puhumattakaan puhelimeen kilahtavista tekstiviesteistä: ”Vastaanotimme maksun laskulle X. Sinulle kuuluva osuus X euroa on tilitetty ja näkyy tililläsi 1-2 arkipäivän sisällä.” On jotenkin ihan eri fiilis kuin kuukausipalkan kanssa.
Näin on hyvä nyt. Vaikka onhan se myönnettävä, että kun on jättänyt muhkean (no joo) kuukausipalkan ja palkalliset runsaat lomapäivät taakseen, raha-asioita tulee ajateltua enemmän kuin ennen. No, ennen en tainnut niitä juuri ajatellakaan, vaan olen aina ollut huoleton kädestä suuhun -eläjä. Nyt luetuista kirjoistani löytyvät myös Kaikki rahasta (Julia Thuren) ja Kaikki kuluttamisesta (Julia Thuren). Todella hyviä kirjoja molemmat. Tässä vaiheessa elämääni, kun seuraavana syntymäpäivänäni täytän 55 vuotta, ei tosin tarvitse enää pohdiskella, kumpi voittaa: raha vai aika.
Ja sitten se kysymys: Miten sinne pääsen? Siis sinne, minne nyt ikinä olenkaan menossa. Kirjoja on kulunut: Kaikki on hyvin (Saku Tuominen), Kuinka olla piittaamatta p*skaakaan (Mark Manson), Suorituskyvyn salaisuus (Hanna Markuksela), Päästä irti (Kimmo Takala), Tahdonvoiman käyttöohje (Frank Martela) ja jopa uutuus Tehokkuuden taika (Leo Stranius). Frank Martelan Elämän tarkoitus jäi sentään kesken. Jotain rajaa.
Tykkään poimia rusinat pullasta ja jättää kummalliset opit vähemmälle huomiolle. Kun on kerran fuusioruokaa, miksi ei sitten myös fuusioitsensäkehittämistä? Jokaisesta kirjasta on mieleen – tai ainakin mielen perukoille – jäänyt jotain käyttökelpoista, mutta yhtäkään en ole gurukseni nostanut. Mutta onhan se aina kiinnostavaa lukea, miten muut saavat homman toimimaan. Ja mikäpä sen läheisempi tarkkailun kohde kuin minä, minä, minä?
Mitä nyt sitten olen oppinut itsestäni? Onko se kadonnut intohimo löytynyt? Ihan täysin kadoksissa intohimo ei koskaan ollutkaan. Olen aina tiennyt, että nautin nimenomaan opettamisesta ja nyt, kun olen siihen saanut keskittyä ilman sälähommia, olen nauttinut siitä erityisesti. Mutta päässä soi usein ”Tässäkö tää oli”. Onhan se kivaa, kun saa tehdä omia juttuja omaan tahtiin omalla tavalla. Mutta.
Kaikkein merkityksellisimmät hetket työelämässäni ovat aina olleet niitä, jolloin olen saanut yhdessä muiden asiasta innostuneiden kanssa olla luomassa ja kehittämässä jotain edes jollain tavalla uutta. Olen aina pitänyt itseäni ihan mukiinmenevänä tiimipelurina (varmasti vähän päällepäsmäröivä olen, mutta kuitenkin). Olikin hiukka hätkäyttävää, kun tein VIA Survey of Character -luonteenvahvuustestin vuoden alussa erään koulutuksen ennakkotehtävänä. Olin edellisen kerran tehnyt samaisen testin (luultavasti jonkun selfhelp-kirjan innostamana) kesäkuussa, kun vielä kärvistelin töissä. Silloin Ryhmätyö oli vahvuuksissani viidennellä sijalla. Nyt puolta vuotta myöhemmin se olikin pudonnut jo sijalle 12. Jos tahti jatkuu samana, ensi kesänäkö en enää kykene minkäänlaiseen yhteistoimintaan? Pelottavaa. Ehkäpä asialle pitäisi tehdä jotain.
Vahvuustestiin mukaan minun top kolme ovat ykkösenä Huumori, toisena Kauneuden ja erinomaisuuden arvostus ja kolmantena Oppimisen ilo. Niiden turvin on hyvä jatkaa matkaa.
Kiitos kaikille, jotka jaksoivat lukea tänne asti. Tähän blogiin kirjoittaminen kuuluu lempipuuhiini, vaikken kovin ahkera postaaja olekaan. Ensi kerralla ehkä taas jotain vähemmän intiimiä ja enemmän ammatillista. Ehkä.
11 Responses
Ihana kirjoitus ja kiitos kirjavinkeistä, vaikka olenkin melkein lukenut kaikki samat. 🙂 Suosittelen lämpimästi tätä kirjaa, ja ehdottomasti alkuperäiskielellä, koska amerikasta suomeksi käännnettey self improvement ei mun mielestä oikein toimi: https://gretchenrubin.com/books/the-happiness-project/about-the-book/ Mä luin tämän kirjan vuonna 2012 ja aloitin sen innoittamana mun blogin, koska uuden teknologian (?) haltuunotto kuulemma lisää onnellisuutta. 🙂
Kiitos, Hanna, kommentista ja kirjavinkistä!
Mä voin muuten allekirjoittaa ton väittämän uuden teknologian haltuunoton ja onnellisuuden suhteesta omalla kohdallani. Mä iloitsen aivan vilpittömästi esimerkiksi joka kerta, kun saan oman kirjoitukseni jotenkin mystisesti näkymään myös nettisivuillani. 🙂
Oli ihana blogipostaus minunkin mielestäni, kiitos! Gretchen Rubinin Onnellisuusprojekti on myös yksi minun suosikeistani (jopa suomeksi, kun ottaa tietyn asenteen). Sitä lukiessa tuntui kuin olisin lukenut omia ajatuksiani, vaikken tietenkään osaa sanoittaa niitä noin jäsennellysti ja monipuolisesti. Kun suosittelin kirjaa siskolleni, hän sanoi: ”Olen jo lukenut sen. Sehän kertoo susta.”
Kiitos kommentista. Täytyypä totta tosiaan ottaa toi Onnellisuusprojekti työn alle, kun sitä niin kehutte
Toivottavasti kuitenkin ensi kesänä tervehdit kadulla, vaikka et ehkä minkäänlaiseen yhteistoimintaan enää kykenekään.
Parhaani teen, Jyrki. Mutta 100% luotettavan vahvuustestin tulos viittaa kyllä siihen, että alaspäin saattaa olla menossa myös kyky naapurihenkeen.
Tosi kiva kirjoitus!
Kiitos, Maiju! Kivasta en tiedä, mutta tuntuu hyvältä, että on foorumi, jolla voi tarkastella touhujansa ja tuntojansa ihan rehellisesti.
Kiitos verevästä kirjoituksesta, monissa kohdissa tunnistan siinä itseni. Samat kirjatkin ollaan luettu 😅 Itse ja oma hyvinvointi etusijalla on mentävä, mäkin oon oppinut sanomaan ei.
Kiitos, Sari, kommentoinnista!
Joo, oma hyvinvointi edellä on hyvä periaate ja ”ei”-sanan käyttöä harjoiteltava ahkerasti. Erityisen vaikeaa se ”ei” on, kun oikeesti monet hommat olis niin innostavia. Usein sitä ajattelee, että jospa mä tän nyt tässä vielä hoidan. Eihän se multa nyt niin kauheesti vie. Eli vaikka kovasti perään työnantajien vastuuta, niin olen nyt tän puolivuotta kestäneen freelance-jaksoni aikana huomannut, että kyllä se osasyyllinen löytyy myös peiliin katsomalla. Siis omalla kohdallani.
Kiitos, Maiju! Kivasta en tiedä, mutta tuntuu hyvältä, että on foorumi, jolla voi tarkastella touhujansa ja tuntojansa ihan rehellisesti.