Mitä ihmeen toiminnallisuutta?
Kerran viikossa käyn työkeikalla rakennuksessa, jonka alakerrassa opiskelee kotoutumiskoulutuksen ryhmä. Tietenkin kurkistelen aina ohi kulkiessani, mikä siellä on meininki. Näky on viikosta toiseen sama: opettaja istuu opettajanpöydän takana ja puhuu. Opiskelijat istuvat omien pöytiensä ääressä ja kuuntelevat. Jollakin opiskelijalla on kynä kädessä, monella on kädet puuskassa. Ei järin toiminnallinen näky. Millään toiminnallisuuden mittarilla mitattuna. Opiskelijat siellä katselevat, kun opettaja tekee työtään.
Sanalla ”toiminnallinen” tarkoitetaan kielenoppimisen ja opettamisen yhteydessä niin monia erilaisia asioita, että opettajan pää menee pyörälle. Toisaalta sana ”toiminnallinen” on sana, jota opetussuunnitelmissa sun muissa suorastaan rakastetaan. Onpa tällä hetkellä yksi kotoutumiskoulutuksen päättövaiheen moduulikin nimeltään ”Toiminnallinen, tuettu polku”. Valistunut arvaukseni on, että vakoiluni kohteena ollut opiskeluryhmä edustaa juuri tätä toiminnallista kotoutumiskoulutusta.
Laulua, leikkiä, piirustusta?
Facebookissa seuraan ryhmää Toiminnallinen kielenoppiminen, jonka ylläpitäjä Niina Maunu määrittelee toiminnallisen kielenoppimisen näin: ”Toiminnallinen kielenoppiminen tarkoittaa kielen sanaston, käsitteiden ja rakenteiden (kieliopin ja kielenhuollon) opiskelua luovin, yhteistoiminnallisin, vuorovaikutustaitoja kehittävin sekä kinesteettisin menetelmin. Harjoitukset hyödyntävät esimerkiksi draamakasvatuksen, liike- ja tanssi-ilmaisun tekniikoita, tarinallisuutta ja visualisointia.”
Toiminnallisuudella viitataan tässä siis menetelmiin eli työtapoihin. Näin on myös Perusopetuksen Opetussuunnitelmassa, joissa toiminnallisuus yhdistyy sellaisiin sanoihin kuin draama, kokemuksellisuus ja yhteistyö. Uudessa Koto-opsissakin toiminnallisuudesta puhutaan nimenomaan työtapojen yhteydessä: ”opettaja aktivoi opiskelijoita yhteistyöhön ja toiminnallisuuteen”.
Kun viime keväänä huomasin, että olin lupautunut pitämään opettajille koulutuksen otsikolla ”Toiminnallinen ja suullinen opetus”, sydämeni jätti yhden lyönnin välistä – tai kenties löi yhden ylimääräisen lyönnin. En todellakaan koe olevani toiminnallisen opetuksen sanansaattaja edes teoriassa, saati sitten käytännössä. Harvemmin luokkahuoneessani heitellään palloa, askarrellaan paskarrellaan tai heittäydytään draaman vietäviksi. Näppäränä naisena käänsin näkökulman omaa osaamistani ja oppimiskäsitystäni paremmin vastaavaksi ja käsittelin toiminnallisen opetuksen sijasta toiminnallista kielitaitoa. Tänään ottaisin vielä askeleen pitemmälle ja puhuisin toiminnallisen kielitaidon sijasta kielitaidon toiminnallisuudesta. Semanttista sanahelinääkö? Ei suinkaan.
Kaikki kunnia toiminnallisille menetelmille. Mitä enemmän erilaisia itselle ja kulloisillekin opiskelijoille sopivia menetelmiä opettajalla on omassa työkalupakissaan, sen parempi. S2-opettajien fb-ryhmässäkin kysellään säännöllisesti vinkkejä kivoista leikeistä, lauluista, peleistä ja leffoista, joilla voisi piristää opetusta. Mutta jos toiminnallinen tuokio jää vain irralliseksi osaksi opetusta, sen hyödyt kielen oppimisen kannalta ovat lähinnä opiskelijoiden virkistäminen. Mikä sinänsä on myös tärkeää.
Toiminnallista kielitaitoa vai kielitaidon toiminnallisuutta?
Itse näen toiminnallisuuden metodeja ja harjoituksia laajempana ja perustavanlaatuisempana asiana, kaikkea oppimista ja opetusta määrittävänä käsityksenä kielitaidosta: ”Kielitaito on toiminnallinen taito, kielitaito on toiminnan mahdollistaja”. Yrjö Lauranto on tosin todennut, että ”toiminnallinen kielitaito” on terminä turha ja harhaanjohtava, koska ei ole muuta kielitaitoa kuin toiminnallista. Onkin parempi puhua siitä, että tavoittelemme kielitaidon toiminnallisuutta. Eli sitä, että opiskelija voi käyttää kielitaitoaan erilaisissa kielenkäyttötilanteissa. Kielitaito sosiaalisen on kanssakäymisen väline, yhteisesti rakentuvaa ja vuorovaikutuksellista.
Kuinka hyvin onnistumme tätä näkemystä välittämään opetuksessamme? Opetussuunnitelmissa ja uudemmissa oppimateriaaleissa kommunikatiivisuus, teemoista lähtevä opiskelu ja tilanteinen kielitaito ovat jo peruskauraa, mutta opetus laahaa perässä. Opetus on käytännössä usein opettajajohtoista, sanaston ja kieliopin ulkoa osaamiseen painottuvaa sekä oppikirjan etenemistahtiin sidottua. Meillä opettajilla on takaraivossamme perinteisen opetuksen ja opettajuuden perinne, joka vaikuttaa toimintaamme, halusimmepa sitä tai emme. Perinteisesti opettaja ottaa suuren vastuun ja kontrollin oppimisesta ja hoitaa velvollisuutensa tarjoamalla kaikille saman mahdollisuuden oppia kaiken. Mission impossible!
Kovin hitaasti käytännöt muuttuvat. Ainakin neljännesvuosisadan verran on jo puhuttu siitä, miten opetuksessa tulisi painottaa kielen käyttämisen taitoja, kielen vuorovaikutuksellista luonnetta ja korostettu sitä, että kielen oppija ei ole vain opetuksen vastaanottaja, vaan oppija on aktiivinen toimija. EVK:n julkaisemisestakin on jo yli 20 vuotta. EVK eli Kielten oppimisen, opettamisen ja arvioinnin yhteinen eurooppalainen viitekehys oli ilmestyessään merkittävä irtiotto rakennekeskeisyydestä ja monologisesta kielinäkemyksestä. EVK toi esiin näkemyksen oppijan aktiivisuudesta ja oppijan omistajuudesta omaan oppimiseensa. Nykyään tuosta asiasta puhutaan usein termillä ”toimijuus”. Alussa kuvaamassani luokkahuonetilanteessa opiskelijoiden toimijuus loistaa poissaolollaan.
Muutos on hidasta, mutta mahdollista. Silloin tällöin tarvitaan raadollista itsereflektiota: opetanko tosiaan arvostusteni ja käsitysteni mukaisesti vai ajaudunko (laiskuuttani) automaattiohjaukselle ja teen niin kuin aina ennenkin? Ja sitten taas pieni korjausliike oikeaan suuntaan.
Oman valinnan ja osallistumisen mahdollisuuksia
Opettaja voi tuoda opetustilanteisiin elementtejä, jotka tukevat opiskelijan omistajuutta omaa oppimiseensa ja vahvistavat opiskelijan aktiivista roolia. Itse pyrin lisäämään opiskelijan valinnan vapautta aina kuin mahdollista: minkä tekstin näistä kolmesta tekstistä luet – vai luetko kaikki, valitsetko helpomman vai vaikeamman tehtävän, teetkö nämä tehtävät itsenäisesti vai parin kanssa/pienessä ryhmässä, valitse kuvista yksi tai useampi ja kerro/kirjoita niistä jne. Näitä valinnan paikkoja on yllättävän helppo keksiä, kun alkuun pääsee. Ja kyllä – jonkin verran ne saattavat lisätä opettajan työtä. Mutta uskon, että vielä enemmän ne lisäävät opiskelijan motivaatiota.
Uskon, että toiminnallista kielitaitoa opettaja opettaa parhaiten silloin, kun tarjoaa opiskelijalle mahdollisimman paljon tilaisuuksia toimia kielellä. Suomeksi sanottuna vähentää oman puheen määrää ja lisää opiskelijan puheen määrää. Monille meistä tämä on kaikkea muuta kuin helppoa. Helpostihan sitä tempautuu oman kiehtovan opetuspuheensa vietäväksi niin, että opiskelijoille jää kuuntelijan rooli. Kevään opettajankoulutukseen liittyi oppimistehtävä, jossa opettajan piti kuvata, miten käsittelisi jonkin valmiin oppimateriaalin tekstiä/tehtävää niin, että vahvistaisi opiskelijan kielitaidon toiminnallisuutta. Vastauksissa oli paljon hienoja ideoita, mutta kovin usein konkretia puuttui: ”käsittelemme asiaa yhdessä”, ”luetaan teksti ja vastataan kysymyksiin”, ”tutkitaan kuvaa ja keskustellaan aiheesta”. Mutta miten tämä ”käsitteleminen, keskusteleminen ja mikä milloinkin” tapahtuu? Kannattaa jo etukäteen miettiä, miten eri harjoituksissa varmistaa sen, että mahdollisimman moni opiskelija pääsee osallistumaan ja ääneen. Muuten käy helposti niin, että vain innokkaimmat ja äänekkäimmät opiskelijat osallistuvat – tai sitten opettaja hoitaa homman ja opiskelijat kuuntelevat – molemmissa tapauksissa jää epäselväksi, miten hyvin opiskelijat pysyvät kärryillä.
Jos ryhmä on iso tai edes isohko, opettajajohtoisessa opetuksessa ei yksi opiskelija kovin monta kertaa pääse oppitunnin aikana suomen kieltä käyttämään. Opettaja kysyy – opiskelija vastaa –formaatti nostaa yhden opiskelijan kerrallaan suurennuslasin alle ja passivoi loput. Melkein tehtävän kuin tehtävän voi kuitenkin toteuttaa niin, että ensin opiskelijoilla on mahdollisuus käsitellä sitä parin kanssa tai pienessä ryhmässä ja vasta sen jälkeen, jos tarpeen, tehtävä puretaan opettajajohtoisesti. Kaikki pääsevät osallistumaan, eikä kenenkään tarvitse sydän läpättäen odottaa vastausvuoroaan.
Siirtymistä opettajajohtoisesta opiskelusta opiskelijaa enemmän aktivoiviin menetelmiin vaikeuttaa usein kaikkein eniten opiskelijoiden vastustus. Tuttu on turvallista: avaa kirja, kuunnellaan teksti, luetaan teksti, kysytään kysymyksiä, selitetään uudet sanat, tehdään sanastoharjoitus …. Opiskelija toimii opettajan ohjeiden mukaan ja tuudittautuu osaamisen harhaan, kun samanlaisina toistuvat tehtävät sujuvat hienosti. Opittava asia majailee oppimateriaaleissa. Jääkö se sinne? Siirtyykö opiskeltu asia osaksi opiskelijan kielitaitoa? Väitän, että liian usein ei siirry. Olen toiminut Yki-arvioijana ties kuinka kauan ja opettanut satoja opiskelijoita, joilla on takanaan useitakin kielikursseja. Monen kohdalla paljon on opetettu ja opiskeltu, vaan ei kuitenkaan opittu.
Siirtyminen opettajakeskeisestä oppimiskulttuurista oppijakeskeiseen edellyttää, että opettaja on valmis ajattelemaan oman roolinsa uudella tavalla: tiedon haltijasta ja jakajasta oppimisen ohjaajaksi. Ehkä on myös syytä päivittää käsitystä siitä, millainen on hyvä oppija. Maailma on muuttunut. Ahkera puurtaminen, iso sanavarasto, kyky muodostaa lauseita ja hyvä muisti auttavat kyllä Ykin keskitason testiin asti. Oppijalle tärkeää on kuitenkin myös huomata kielenoppimisen tilaisuuksia ympäröivässä maailmassa, löytää itselleen toimivimmat tavat oppia lisää, osata arvioida omaa osaamistaan ja ennen kaikkea oppia sietämään osittaista ymmärtämistä ja toimimaan tilanteissa siitä huolimatta. Näiden taitojen kehittämisessä me opettaja voimme olla avuksi ohjaamalla hyvien oppimateriaalien luo, innostamalla tutustumaan vaikkapa selkokirjoihin ja Ylen kielikoulun tarjontaan ja antamalla enemmän ja osuvampaa palautetta. Luovumme oppimisen kontrollista ja tarjoamme oppimisen mahdollisuuksia.
Askel eteenpäin ja joskus kaksi askelta taakse. Joskus tosi monta askelta taakse päin. Viime perjantaina iltapäivällä kello 15.50 (kymmenen minuuttia ennen opetusajan päättymistä) huomasin, että enpäs ollutkaan käsitellyt lauseenvastikkeita, vaikka se oli ollut suunnitelmani. Mihin lie opetusaika oli taas kerran hurahtanut? No, sen sijaan, että olisin ilmoittanut, että lauseenvastikkeita käsitellään seuraavalla kerralla ja antanut opiskelijoille materiaalia aiheeseen tutustumista varten, päädyinkin pitämään kymmenen minuutin yksinpuhelun suomen kielen lauseenvastikkeista. En vieläkään ymmärrä, mikä ihme ohjasi toimintaani. Totaalinen aivopieru. Onneksi onnistuin sentään tarjoamaan opiskelijoille tilanteeseen täydellisesti sopivan käyttöesimerkin modaalirakenteen käytöstä, kun lopuksi totesin, että tämä opetustuokio oli nyt sitten juosten kustu.